Minun uusi identiteettini

Maanantai alkoi matkalla maahanmuuttovirastoon. Meidän piti saada passeihin joku leima ja vielä sen jälkeen 10 päivän päästä hakea virallinen opiskelijatodistus. Hyvin sujuu siis edelleen nämä hommat. Eihän meillä jää kuin joku reipas 2 viikkoa sen paperilätkän jälkeen. Mutta ei kai siinä sitten. Päästiin paikalle ja ensimmäiselle tiskille, joka ohjasi meidät eteenpäin seuraavalle. No odoteltiin siinä hetkinen kunnes meidät ohjataan taas seuraavalle tiskille. On vähän jonoa ja jotkut miehet etuilee meitä, kunnes asiasta heille huomautetaan. Ai me luultiin, että te vaan seisotte siinä. Juu seistään, mutta jonossa. Jonossa ollessamme tutustumme myös suomalaiseen Katiin. Mistä näitä suomalaisia nyt yhtäkkiä puskee joka suunnasta?! Eilen, tänään ja kenties myös huomenna? No nyt on ehkä sitten noin yks neljäsosa tavattu kaikista täällä asuvista suomalaisista. Aika hyvin siis.

Tytöillä on homma hoidossa.

Mutta palatkaamme jonoon. Lopulta pääsemme oikean tiskin ääreen ja meitä aletaan palvella. Jessica lätkäsee kuitit pöytään. Tyyppi katsoo hölmistyneenä ja ottaa etuilevat miehet ensin hoidettavakseen. Ja kun heidän kanssaan paperit olivat kunnossa, niin hän antaa Jessicalle jonkin paperin täytettäväksi. Jaaha, ei ollut sit kukaan sanonu meille et sellainen lipare pitää olla täytettynä kun sinne menee. Saimme lopulta kaikki lipareemme täytettyä ja leimat passeihin. Kovin ”viralliseksi” hommasta teki sen, ettei hän kirjannut koneelle mitään, vaan kaikki tapahtui käsipelillä ja jonon pää hyvinkin näki meidän paperit ja tiedot. Kaikkien tiedotkaan eivät olleet täydellisiä, sillä kaikilla ei ollut edes koko nimeä paperissa.

Ulos kun päästiin, niin ajattelimme kävellä Levyyn, mikäli paikka ei olisi kaukana. Kysyimme parkkipaikalla tilannetta eräältä herralta. Herra kertoi, että Levylle on matkaa, ettei sinne kävele. Utelimme tarkemmin kuinka monta kilometriä. Herra tuumaili hetken ja sanoi, että kilometri. Nooh, eihän se sitten paha olisi ollenkaan. Kysyimme tarkemmat kävelyohjeet, kiitimme ja lähdimme talsimaan. Herra jäi kauhistuneena seisoskelemaan. Hullut suomalaiset kävelee, sillä eihän Sambiassa kukaan kävele jos on varaa kulkea muuten. Ajattelin mitata matkaa ajallisesti. Foxdalelle on 2 kilsaa loivaa pitkää ylämäkeä ja osittain hiekkatietä ja sinne kävelee noin puoli tuntia. Tällä yhdistelmämatikalla kävelimme suoraa tietä, ilman ylämäkiä lopulta 2,5km. Ei ihan kilsaa, mutta ei tuo haitannut.

Avaruusvessa löytyi kävelymatkalla Levylle.

Jessica lähti kulkemaan omia teitään, joten minä, Heini ja Veera jatkoimme matkaa kolmisin. Kävimme vähän shoppailemassa ja syömässä. Meinattiin mennä leffaankin, mutta ei tullut mitään sopivaa. Sitten päätimme, että mennään vielä Manda Hilliinkin ostoksille, kun ei juuri mitään muutakaan ole. Sinne sitten bussilla ja eipä sielläkään mitään ihmeitä tapahtunut. Yritettiin sielläkin elokuviin, vaan eipä löytynyt sieltäkään sopivaa. Kotiinlähtöä teimme minibussilla. Harvemmin sieltä suunnasta pääsee Foxdalelle asti, joten usein bussinvaihto tapahtuu Zambesin t-risteyksessä. Juu, kyllä kyllä. Zambesi, tämä bussi menee sinne. Kovasti bussiin sisäänheittäjä kertoi, vaan kauniisti kaarsi bussi sitten liikenneympyrässä ohi, josta olisi pitänyt kääntyä. Hieman älähdimme, että mitäs peliä tämä nyt on. Jäimme seuraavalla pysäkillä pois ja ukko viittoo et tuonne se jäi. Sanon vieressä istuvalle naiselle, että mies valehteli meille päin naamaa, että minäkin poistun nyt. Veerakin mainitsi asiasta sisäänheittäjälle, joka vaan kohautteli olkapäitään. No osuipa hänen omaan nilkkaan, en nimittäin maksanut matkasta mitään! HAH!! Ihan oikein sille lurjukselle. Vaikkei hinta olisi ollut kuin n. 60 senttiä, mutta täällä matkustajista välillä tapellaan, joten jokainen kwacha on tervetullut ja tässä tapauksessa se olisi ollut jopa 4 kwachaa.

Aloimme keskiviikkona miettiä, mikä on mekkojemme tilanne. Päätin kysäistä meidän Falesilta, jos hän tietäisi jotain. Ei tiennyt mitään, mutta lupasi kotiin mennessään käydä räätälin luona ja kysyä tilannetta. Jäimme siis jännittämään. Päätin ottaa torkut, kun ei ollut oikein muutakaan aamupäivätekemistä. Iltapäiväksi olin suunnitellut jälleen lähteväni Foxdalen nettikahvilaan. Eipä siellä paljon kertomisenarvoista tapahtunut, mutta matkalla kotiin taas jälleen jotakin pientä. Olin jo siis aamulla ihmetellyt, kuinka todella vähän oli ihmisiä liikenteessä. Hiekkatiellä ei tullut ketään vastaan ja asfaltilla noin 15, joka oli vähintään puolet vähemmän normaalista ja niistäkin vain yksi moikkasi.

Takaisin tullessani oli ihmismäärä jo normalisoitunut. Tiestä voisi muuten sen sanoa, että autot, ihmiset, pyörät, kaikki kulkevat samaa tietä. No takaani tuli sitten pyörä keskellä ajoväylää. Näen vain kuinka vierestäni hurahtaa pyörä ja herra pyörän selästä huikkaa madam. En olisi hämmentynyt, mikäli rouvatervehtys olisi tullut normaaliin sävyyn, vaan ei. Herra päästi tulemaan sen siihen tyyliin kuin äännellään moottoripyörää. Mmmadaammmm.. Hankala selittää, mutta huvittavaa se oli. Noh, tervehdys sekin. Tästä ei mennyt pitkään, kun vastaani tuli kolme pientä resuisempaa poikaa. Ensimmäinen tervehti, että hei vain ja tervehdin takaisin. Toinen ei sanonut mitään. Kolmas sanoi jotain, mitä en ymmärtänyt ja lopuksi laittoi huulet törrölleen. Menin sanattomaksi. Tällaiset hyvin yllättävät kohtaamiset ovat syitä miksi tykkään kävellä tietä yksin.

Pääsin hiekkatielle ja yllättäen mp3-soittimestani soi Elviksen In the Ghetto ja perään Hectorin Kuina voit väittää. Molemmat hyvin osuvia kappaleita tähän kurjuuteen ja rähjäisyyteen. Siinä kävellessäni ja kuunnellessani aloin nauhottaa ääntä ja kerroin mitä kaikkea näen matkalla ja tässä tulee lista: Rikottu vesiputki ja vettä vaan valuu ja valuu, tyhjä ketsuppipussi, paljon vihreitä pieniä lasinsiruja, roskaa, tallottu tölkki, pullonkorkki, tuhottuja aloe veran lehtiä, kondomipaketti, roskaa, mies pyörällä ja iso tavaramäärä tarakalla, tönö, joka valmistuu hyvää vauhtia, tönö, joka on linna meidän asuntoomme verrattuna, roskaa, kengänpohjan palanen, hiekkaan piirretty enkeli tai ankka, muovipusseja, kangasta, kivikasa, roskaa, letkunpala, pahvinrojua ja paljon lisää roskaa. Kävelyyn meni noin 200 metriä.

Roska, hiekan ja pikkukivien määrää ei voi kuvailla.

Olin kovasti koko viikon odottanut tietoa Kokkolalta, että koska heillä olisi työtä, jota me voisimme mennä kuvaamaan heitä maalle. Tapani mukaan olin jo ylhäällä ennen muita siinä kahdeksan tienoilla. Ja nyt siis elettiin torstaita. Maiju laittaa viestiä, että huomenna voisi olla mahdollisuus tulla. Ok. Seuraava viesti kuului, että iltabussikin olisi mahdollinen. Ok. Viimeinen tieto tuli: kahden ja puolen tunnin päästä lähtisi bussi. Joo otetaan se. Tuli siis vähän äkkilähtö Luanshyaan torstaina. Kaksi ja puoli tuntia saattaa kuulostaa paljolta, mutta täällä se ei sitä ole. Pääsimme taksiin, sillä tavaraa oli paljon ja minibusseilla olisimme varmasti myöhästyneet. Bussiasema on alueella josta olemme maksaneet 80 kwachan taksimaksua. Noh tämä Chola heittää, että 100. Sanon 80. Sovimme 90, koska ympärillä pyörii noin kymmenen vapaaehtoista kantamaan tavaroitamme muutaman kwachan toivossa. Annoin kuskille 100, eikä vaihtorahoja näkynyt. Heini sanoi vielä kuskille, että soitellaan sitten kun tullaan takaisin. Ei muute todellakaan soitella sitten maanantaina, eikä enää milloinkaan. Siinä meni luottamus siihenkin kuskiin. Samankaltaisia tapauksia on ollut muutama. Kuskille nousee kusi päähän ja hän kuvittelee pystyvänsä rahastaa meitä enemmän ja silti pitävänsä meidät vakiasiakkaina. No ei todellakaan, kuinka idiootteja nää tyypit on?!

Noitatohtori työssään.

Bussimatka sujuu ihan mukavasti, mikäli ei ota huomioon orastavaa päänsärkyä, ajatusta vähintään viiden tunnin matkasta ihmispaljoudessa ja suunnattomassa ahtaudessa. Polvet olivat kiinni etummaisen penkissä. Tuolin taittokahvat ahdistelivat kankkuja ja kassivuori ei antanut tilaa liikkua vasemmalle ja oikealla olikin ikkuna. Joku mies alkoi bussin etuosassa kertoa jotain. Ainoat englanninkieliset sanat mitä tunnistin olivat kukka ja rakkaus. Täällä on uskonto isossa asemassa, joten ajattelin, että kuuntelimme saarnaa, mutta sitten selvisi, että mies kertoi lääkkeiden tärkeydestä. Tämä noitatohtori alkoi esittelemään lääkkeitään ja lopuksi kiersi bussissa myymässä niitä. Edessämme istuvat naiset ostivat rohtoja, olivat mielenkiintoisen näköisiä pikkupusseja.

Pussi puhdasta toivoa ja hammassärky mestaria maksoivat noin 3€.

Matkan maisemia

Maiju oli pyytänyt kertoa väliaikatietoja missä menemme. Jututin jälleen edessämme istuvia naisia. Anteeksi vaan, mutta kauan mahtaa mennä Luanshyaan? Vastaus oli: ei kauaa. Matkassa meni vielä puolitoista tuntia. Jälleen tuli selväksi tämä Sambialainen aikamaailma, joka ei ihan kohtaa omaani. Lopulta kuitenkin pääsimme perille ja tytöt olivat meitä vastassa. Samoin meidän emäntämme, rouva Muna. Muna halasi meidät ja oli silminnähden iloinen meistä. Tästä tulisi hyvä kolme ja puoli päivää, alkuperäisen yhden päivän sijaan. Hyppäsimme taksiin ja aloimme ajaa kohti kotia. Heitimme ensin tytöt omaan kotiinsa ja sitten ajoimme meille. Tie näytti villiintyneeltä mangrovemetsältä ja mietin, että milloin ne krokotiilit hyökkäävät kimppuumme. Oli myös todella pimeää. Ruoaksi saimme nshimaa ja kanaa. Alkuhämmennys ja pienoinen järkytys oli selkeästi havaittavissa. Tällaisessa paikassako he asuvat., mieleeni tuli kuva kuinka paikkaa voisi verrata vanhempieni lapsuudenkoteihin. Onko tällaisia maatiloja vielä olemassa? Tajusin eläväni elämää, jota pienenä halusin kokea, vaan nyt kysymys kuului, olisiko minusta siihen? Nukkumaan mennessä lehmät ja koirat huusivat kilpaa. Yritin kääntää tilanteen positiiviseksi ja tuudittaa itseni uneen Piippolan vaarin laulun sanoin. Ehkä aamulla kaikki näyttäisi valossa paremmalta.

Yöllä oli kylmä, eikä pyyhkeestä kääritty tyyny helpottanut niskakipua ollenkaan. Aamulla tutustuin ympäristöön, joka ei valossa näyttänytkään niin pahalta, mutta olin edelleen sitä mieltä, että paikka oli kaukana nykyajasta. Meidän oli tarkoitus mennä tyttöjen kanssa samaa matkaa heidän ”työpaikalleen”, mutta meille alettiin pitää pihakierrosta. Tässä on banaanipuu, täällä on kanoja ja tässä lehmiä. Kiva, että näin on, mutta meidän olisi pitänyt lähteä jo puoli tuntia sitten. Rouva muna kertoo kuitenkin, ettei ole mikään kiire. No ei varmasti, kun on Sambiasta kyse.

Meidän koti.

Meidän lehmiä.

Meidän tipusia.

Chitenga päälle ja hommiin.

Pääsimme lopulta tyttöjen luo, jossa he pitäisivät forum-teatteria paikalliselle teatterityhmälle. Ensimmäiseksi meille kiedottiin chitengat päälle ja toisena jännittävänä asiana saimme sambialaiset nimet. VIHDOIN!! Olin jo kauan odottanut, että mahdanko koskaan saada paikallista nimeä. Nämä siis käyttävät täällä sekä paikallista että englantilaista nimeä. Sain nimekseni Ntandiwe, joka lausutaankin aikalailla noin. Nimi tarkoittaa auttava. Jotenkin se oli kovin vaikea muistaa ensimmäisenä päivänä, sillä siitä lähtien meidän piti esitellä itsemme saamillamme nimillä. Teatterihommat menivät hyvin ja menimme katsomaan tyttöjen kotia sekä tekemään pienen kuvauksen, että millä tunnelmilla päivä meni. Odottelimme iltaan asti ja saimme heillä syödä kahteen otteeseen. Illalla nimittäin menin Maijun ja hänen emännän sekä Heinin kanssa naisten varainkeruuiltaan. Sisäänpääsy oli noin 2 euroa. Aloin hieman ihmetellä, missä osa rahoistani on, mutta ajattelin niiden olevan vain jossain pussukkani uumenissa. Noh pääsimme sisälle ja istumme suorin jaloin lattialle levitettyjen chitengojen päälle eturiviin tietenkin, olimmehan vieraita. Edessäni näen majan? Se ilmeisesti on osa iltaa ja liittyy näytelmään?

Tytöt opettaa metodeja.

Näytelmä alkoi, kun yksi nainen menee kyljelleen ja vaihtaa siitä toiselle kyljelle. Chitengaan vuorattu ihmismato möngersi paikalle ja kaatuili myös kyljeltä toiselle. Mato kuoriutui ja alta paljastui neljä naista yllään vain rintaliivit ja mustat shortsit. He eivät puhuneet mitään ja ilmekään ei heillä värähtänyt vaikka tapahtui mitä. Naiset menivät nurkkaan istumaan ja laskivat kädet reisille kämmenet ylöspäin. Sitten oli vähän tanssia, huutoa, laulua ja rummutusta. Näytelmän ensimmäinen nainen otti kulhon käteensä ja lähti keräämään kolehtia. Näytelmän todellisuus paljastui minulle. Tämä oli sambialainen morsioiden rituaali ennen naimisiin menoa. Illan aikana nämä neljä naista muun muassa tanssivat, kuivaharjoittelivat nshiman tekoa ja temppuilivat kepeillä. Kasvot olivat edelleen täysin ilmeettömiä. Maijun emäntä sanoi, että tämä kuvastaa tulevaan totuttelua. Mietimme tarkoittaako se sitä, että ollaan täysin miehen vallassa. Sillä täällä mies määrää kaapin paikan, eikä naisella ole asiaan mitään sanottavaa. Tarttis tämäkin maa vähän tasa-arvokoulutusta. Mutta joo, siinä katseltiin rituaalia ja neljä naista peiteltiin chitengan alle kokonaan. Sitten joku nainen kiskoo Maijun tanssimaan kaikkien eteen. Siitähän nousi aivan hirmuinen huutomyräkkä. Maiju takas istumaan ja voitte varmaan arvata kenen vuoro oli seuraavaksi.

Majan alta paljastui piikkinen häkkyrä, jonka tarkoitus jäi epäselväksi.

Maijulla oli ollu ihan perus pyllyn pyöritystä tai ainakin siltä se mun silmiin näytti. Mulla tanssisessio alkoi polviseisonta lantiota pyöritellen ja kulmasta kulmaan. Nämä morsmaikut olivat tehneet aivan samaa hetki sitten. Nousimme ylöskin ja huutomyräkkä jatkui. Keikutus meni myös siihen, että olin tämän naisen kanssa pylly vasten pyllyä. Kovasti yritin parhaani, mutta tuntui, että kroppa oli ku rautakanki eikä se millään liikkunut. Se huvi oli niin hämmentävää, että hyvä kun sen hetken muistaa jälkeenpäin. Kun palasin paikalleni, niin joku nainen takaa kuiskaa minulle, että se meni tosi hyvin. Jahha, no kiitos vaan. Meidän oma muori tuli hakemaan meitä siinä 22.30 aikoihin. Hieman potutti, kun varsin hyvin tiesi, että tämä on meille ainutlaatuinen kerta nähdä tällaista rituaalia, mutta minkäs teet. Hänen pitää aikaisin herätä. Kävelimme pilkkopimeällä maissipeltojen ja metsän halki. Kotona huomasimme iloksemme, että olimme saaneet tyynyn ja ylimääräisen peitteen. Puhelimet olisimme kovin halunneet ladata, vaan se ei onnistunut kun yksi lamppu tarvitsi sen verran sähköä. Sitten kun valoa ei olisi enää koko tönössä, niin voisimme ladata puhelimet. Hyvää yötä sitten vain.

Lauantaiaamulla totesin todella kaipaavani suihkua, enkä lähtisi mihinkään ennen sitä. Jutustelin isännän kanssa niitä näitä ja välillä vilkuilin kelloani. Kun huomasin, että lähtö olisi puolen tunnin päästä, tuumasin isännälle, että nyt tarviin vaikka pelkästään kylmää vettä. Mistä sitä saa, pakko päästä pesulle. Pojan piti hakea sitä kaivosta, mutta eräs nainen tuli juuri ulos ja antoi lämmintä vettä. Ei vaan ollut aikaisemmin asiasta viitsinyt sanoa, vaikka tiesti, että olen menossa pesulle. Pääsin suihkusta, niin emäntä touhottaa, että nyt on kiiri. Kiire? Sambiassa? Ei auttanut muu kuin äkkiä heittää vaatteet päälle ja lähteä tukka märkänä. Matkalla aloimme ihmettelemään, että emmekö menekään hakemaan Maijua. Eeeei, nyt on kiire ja mennään suoraan, mutta toisaalta jos teillä on sinne asiaa niin voidaan mennä sitä kautta. Asia selvä, mutta mihin se kiire jäi? Sitä emme koskaan saa tietää.

Maiju ja tuliaiskana.

Olimme siis menossa keittiöjuhliin, joka on myös osa rituaaleja ennen naimisiinmenoa. Sitten saimme kuulla, etteivät eiliset naiset oikeasti olleet menossa naimisiin, vaan se oli näytös. Olisin ehkä mieluummin elänyt siinä ajatusmaailmassa, että olisimme saaneet olla osa todellista rituaalia. Mutta nyt se oli ainakin todellista, vaikkei nämä olleenkaan itseasiassa keittiöjuhlat vaan jokin sen tapainen, jossa morsiamen perhe ja ystävän kokkaavat hurjan määrän ruokaa. Valmiit ruoat sitten kääritään chitengeihin ja heitetään auton lavalle, jonka jälkeen auto kiitää sulhon luo. Sulho sitten vain katselee, että jaahas. Tällaista muonaa sitä sitten tullaan aviossa saamaan. Eikä rontti edes maista niitä!

Ihmismatoon tutustuimme jo edellisenä iltana. Morsian on keskellä.

Valmiin ruoan määrä oli valtava.

Paikalla huomautin tytöille, että minulta on lähtenyt 300 kwachaa kävelemään. Heini huomaa myös, että häneltä puuttuu sama summa noin 40€. Aloimme pohtia olisiko Kokkolan isäntäperheen tytöt käyneet ryöstöretkellä sillä välin, kun perjantaina kuvasimme heitä kotonaan. Siinä katsottiin sitten kuinka taas morsian on kuin myrkyn niellyt. Ei ole siis arvokasta olla iloinen. Ennen auton pakkaamista päätimme lähteä markkinoille. Nämä markkinat olivat kuitenkin täynnä vaatteita ja kenkiä.

Uusi nimi, uusi tukka.

Mukaan tarttui ainoastaan hiuslisäkkeitä, sillä olin jo itse pitkään ajatellut, että olisi kiva saada pari lettiä Sambiatyyliin jos hiukset ja niiden laitto eivät maksa paljon. Kotimatkalla meidän emäntä tuumaa, että jos menisimme katsomaan Matua, joka on ollut kipeänä ja kävelemme siitä sitten kotiin ja hän jatkaa matkaansa taksilla. Emme todellakaan ole olleet emännän suosiossa. Aivan kuin hän olisi vältellyt velvollisuuksiaan ja puolipakolla otti meidät huostaansa. Aluksi asia harmitti, mutta ilta meni mukavasti, sillä perheen tytöt laittoi haluamani neljä lettiä päähäni. Sambialaistun askel askeleelta.

Viimeisenä aamuna kuuntelen kuinka isäntäpariskunnan lapsenlapsi kuuraa jälleen lattioita ja laulelee. Täällä kyllä lapset saavat tietää jo pienenä mitä työnteko on, toisin kuin aivan lellityt Rooman perheen lapset. Kultalusikka vilkkuu jokaisesta taskusta. Lähdimme kymmeneksi kirkkoon, sillä halusimme kokea sen myös maalla. Meno suhteellisen sama kuin viime kirkkoreissullakin. Suurimmat eroavaisuudet oli se, että kolehti vietiin eteen tanssien, myös lähimmäisen tervehdys tuli uutena. Suurimpana shokkina oli jo ennestään tuttu vieraiden tervehdys. Tosin tällä kertaa meidät pyydettiin koko kirkkokansan eteen kuuluttamaan omat nimet ja mistä olemme. Hieman epäilevästi aloitin. Olen Ntandiwe ja tulen Suomesta. Uliulijeejee kaikui heti. Kierros meni loppuun, jonka jälkeen huuto- ja taputusremakka vaan yltyi.

Kuoronjohtajalla oli erikoisemmat käsimerkit.

Kirkon jälkeen mentiin tytöille, koska meillä piti alkaa jäähyväiset kahdelta. Meidän piti kuitenkin lähteä kotiin hakemaan kuvauskalusto nopeasti. Sitä ennen perheen isäntä tuli puhumaan meille kadonneista rahoista. Olin erittäin otettu, siitä kuinka hän puhui meille. Hän oli kovin pahoillaan tapahtuneesta, mutta ei voinut syyttää omia lapsiaan. Silti hän toivoi, että hänellä olisi enemmän rahaa, jotta voisi maksaa meille menetetyn summan. Siihen sanoin, etten suostu sellaiseen. Arvostan tätä herraa todella, sillä meidän emäntä tuumas vaan, että voi voi. Ei meidän lapset ainakaan ja asia oli sillä selvä.

Kotiin kun pääsimme siinä kahden maissa, niin meidän emäntä syö ihan kaikessa rauhassa ja kysyy onko meillä nälkä. Vastasimme ei, mutta saimme silti maissit välipalaksi. Oli kyllä hyvää. En ole ikinä niin tuoretta maissia saanut kun omalta takapihalta. Sama juttu kanan kanssa, jotka ovat piharakennuksessa. Nam. Maissin jälkeen meidät vielä käskettiin ruokapöytään syömään nshimaa ja kasvismössöö. Kyllä meitä nyt sitten huomioitiin ja passattiin. En tiedä pidetäänkö meitä täällä tyhmänä vai olemmeko vaan liian valkoisia tekemään juttuja. Puhuinkin jo siitä kylmän veden hakemisesta, mutta lisäksi olen kysynyt mihin voin laittaa taskulamppumme, joka saa voimansa auringosta. Poika vaan otti sen kädestäni ja vei katolle. No, hain sen ainakin takaisin. Maissinjämästä kysyin pikkutytöltä, että mihin voin sen heittää. Tämä vaan ojentaa kätensä ja kysyn uudelleen mihin sen voin viedä, jolloin vastaus on ulos. No sinne sen sitten nakkasin. Tosin se, että saimme kerran juottaa Chichi vasikkaa, kumoaa koko olemme liian valkoisia ajatuksen. Hmmmm… Siinäkin on sitten minulla pohdittavaa.

Lopulta pääsimme takas Kokkolan kotiin. Kättelimme pihalla istuvat naiset, joita oli tullut paikalle noin 30 vain sanomaan meille hei hei. Tytöt istuivat olohuoneessa, jonne meidänkin piti mennä. Lopulta pääsimme ulos. Perinteiset tanssit, laulut ja pyllynpyöritykset olivat taas osa jäähyväisiä. Myös me lurautimme pienen pätkän Paratiisia. Sitten vuorossa oli meidän lahjonta. Mitä ihmettä me nyt vielä saataisiin?

Läksiäishumua.

Vähän enemmän jos aivot olisivat raksuttaneet, niin se vastauskin olisi varmaan tullut sieltä. Chitenga, kuinkas muuten. Ulkokeittiöstä tanssien tuli meidän emännät ja kolme muuta naista, jotka sitten sitoivat chitengat lanteillemme. Omani oli punakeltasininen, jossa oli sydämiä. Tunsin jo kuinka pala kurkussani alkoi ilmoitella olemassaolostaan. Kun kankaat oli lanteilla, alkoi halikierros. Kaikki naiset tulivat meitä halailemaan ja toivottamaan siunauksia sekä hyvää kotimatkaa. Siitä ei sitten selvitty enää kuivin silmin ja naisetkin vain ihmettelivät mitä itken. Olin iloinen siitä, että nämä naiset oikeasti välittivät ja arvostivat meitä. Olin onnellinen siitä kaikesta mitä olin saanut kokea ja nähdä. Halien jälkeen oli vielä hetki lallattelua ja olin jo päässyt yli kyynelvirrasta, kunnes naiset ottavat uusintakierroksen kättelynä. No, vollottava Ntandiwe ei ollut sitten enää uusi näky.

Maatilaelämä sambialaisittain jätti jälkensä mieliin ja ainakin yhtenä hyttysenpuremana. Kotimatka alkoi aamuvarhain neljän aikaa. Kolmen jälkeen herättyäni olin hetken ulkona ainoa hereillä oleva. Hetkessä oli hippasen taikaa. Tähtitaivas oli lumonnut meidät jokaisena iltana ja sen kunniaksi päätin heittää itseni hetkeksi kostealle nurmikolle ja vain ihailla tähtitaivasta. Yksi sivu Sambiaelämästä olisi saamassa pian lukunsa loppuun.

Ja vielä muutama kuva.