Sen oikean löytämistä...

Jälleen kerran löydän itseni kirjoittamasta blogia. Enkö mä juuri kirjoittanut edellisen?! Sehän oli ihan eilen tai toissapäivänä. Vähintäänkin sitä edellisenä. Tai siltä tämän ajan juoksu täällä ainakin tuntuu. Mietin kerran, että kuinkakohan pitkään täällä pitäisi olla, jotta ei olisi mitään uutta ja erikoisempaa kerrottavaa. Epäilen kovasti, ettei niin käy tänä loppuaikana, mitä siis on jäljellä neljä viikkoa ja viime viikkonakin tapahtui taas mielenkiintoisia asioita.

Maanantai alkaa täällä jo vähän toistaa itseään, sillä jälleen maanantai oli pelkkää löysäilyä ja harhailua ilman mitään kummempaa tekemistä. Kokkolalla ja mulla oli suunnitelmissa lähteä Kamwalaan, joka on omanlaisensa sokkeloinen ostospaikka. Alueella on kujia sinne, tänne ja tonne. Myymälöitä on vierivieressä ja kaupiteltavaa tavaraa löytyy auton varaosista ja huonekaluista päivittäistavaroihin ja peruukkeihin. Täällähän siis näkee hyvin paljon lisäkkeitä ja peruukkeja. Todella harvalla naisella on vain oma tukka päässä. Jos ne ovat olkapäätä pidemmät voi melkein 100% varmuudella sanoa, ettei nyt ole ihan luomutukka.

Mutta niin, meillä oli aikeissa lähteä sinne etsimään chitenga-kankaita itsellemme. Naiset käyttävät täällä kyseistä kangasta kietaisuhameena, vauvankantolaukkuna, tavallisena laukkuna ja ennen kaikkea räätälit tekevät niistä upeita mekkoja ja hameita. Se meilläkin oli haaveena. Halusimme löytää jonkun hyvän räätälin ja teetättää kotiinviemiseksi afrikkalaisen mekon. Lähtemisestä ei kuitenkaan tullut mitään, kun Maijulla oli vähän heikko olo. Kukaan meistä seitsemästä ei tainnut poistua kotoa koko päivänä.

Illalla kuitenkin alkoi vähän tapahtua. Näimme Jessican kanssa, kuinka perheen taloudenhoitajan poika? kouluttaa koiraa. Poika ainakin roikkuu täällä päivästä toiseen, mutta hänen kuviaan ei ole perheen talon olohuoneessa, niin kuin muista lapsista. Koira, josta olen aiemmin maininnut on siis päivät häkissä ja 22-05 ulkona. Ajat tosin ovat hieman liukuvia. Häkissä on toinenkin koira, resuinen ja likainen karvaturri, joka on joskus ollut valkoinen.


Koirien kopit.

Karvaturri.

Ja juuri kun menin ottamaan kuvaa koirista, niin tottakai siinä toisessa turrissa on pitänyt muutos tapahtua. Ihmettelin, että mikäs valkoinen karvakuono se minua killittää nappisilmillään. Nyt koirasta näkyy kuono ja silmät ja kaikki. Kaveri oli ilmeisesti pesty ja turkkikin oli leikattu ja hoidetun näköinen. Se ei tee pahaa, vaan on kiltti, mutta se toinen. Huh. Bruno on julmetun kokoinen alle vuoden ikäiseksi. Se on rottweilerin näköinen typistetyn häntänsä kanssa, mutta ei kuulemma ole kyseistä rotua. Sillä ei ole mitään käytöstapoja. Yövartija Tomppakin hätistää sitä kepin kanssa kauemmaksi ja jos se liikaa riehaantuu, niin koira saa kengästä. Tosiaan tämä 9-vuotias poika, Noah kuitenkin kouluttaa tätä hurjaa koiraa. Sitä katsoimme silmät pyöreinä, että koira oikeasti tottelee. Istu, odota, jää, tule. Kaikki toimi. Välillä pientä haparointia oli koirassa havaittavissa, mutta oli se kuin ihan toinen koira, varsinkin jos sitä ei ole kauaa koulutettu.

 

Se toinen turri.

Ihmettelystä ei mennyt kauaa kun asunnossamme nousi hirmuinen haloo. Meille soitettiin meidän opiskeluluvasta ja siihen liittyvästä keuhkokuvista, jotka meidän oli pitäny otattaa ennen matkaan lähtöä tuberkuloosin varalta. Meille oli sanottu, että pelkkä kuva riittää, ettei tarvitse lääkärin lausuntoa. Noh nyt se sitten tarvittiin heti seuraavaksi päiväksi. Niiiiih, ei me ollaka ku oltu täällä jo kaks kuukautta, miksi nyt pitää tällaista asiaa kysellä. Syy oli selvä: intensiiviviikolla kaikilla oli niin kiire, sit meille etsittiin asuntoa, sit täyttelimme jotain papereita jonka jälkeen lähdimme Livingstoneen, sitten selvisi ettei meillä ole paikallista tiliä ja opiskelulupa maksu olisi pitänyt tehdä pankkisiirtona, joten siitä tehtiin shekki, sit tuli pääsiäinen ja lopulta shekki, täytetyt paperit ja ennen matkaa Suomesta lähetetyt tiedot meni perille. Tilanne oli se, että lausunto Suomesta yhden päivän aikana TAI jos yliopiston tohtorilääkäri voi kirjoittaa kuvien perusteella kaiken olevan ok TAI sitten meidän pitäisi täällä mennä otattamaan uudet kuvat. Tilanne jäi elämään yön yli.

 

Ja tilanne siis selvisi meidän toivomallamme tavalla. Yliopisto hoitaa. Emme meinaan olleet kovin innoissamme ajatuksesta mennä uudelleen röntgeniin. Aamulla sain myös ajatuksen käydä kysymässä pyykkäriltämme, jos hän tietäisi ketään hyvää räätäliä. Vastaus oli kyllä ja ennen kuin ehdin kysyä, että mitä luulet voisikohan hän tehdä meille pukuja, niin muori oli sanomassa, että voin viedä teidän hänen luokse huomen aamulla. Juu, oikein hyvä tietää, mutta jos vaikka juttelisin tyttöjen kanssa ensin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että sovimme treffit seuraavalle päivälle aamu seitsemän jälkeen, jolloin menisimme yhdessä Falesin kanssa heidän yhteisössä käymään. Siinä sit alkoi heti miettimään mitä haluaisi. Mekko maksaisi 75K eli 11€ ja hame 50K eli 7€.

Lähdimme Kokkolan mukaan Barefeetille kuvauskeikalle. Tällä kertaa siellä piti olla lapsia. Nooh se on aika laaja käsitys. Ikähaitari oli varmaankin jotain 12-22 luokkaa. Mutta hyvin tytöt saivat vedettyä leikit läpi. Vetivät myös samoja tanssilaululeikkejä mitä harjoittelimme intensiiviviikolla. Eivät ihan tansanialaisen opettajan ilmeisiin ja vetkutuksiin päässeet, mutta hyvä suoritus silti.

Kokkola työssään.

 

Keskiviikko aamu jo tulla tupsahti. Innoissani tein aamupalaa ja odottelin Falezin saapuvan jotain yli seitsemän, kunnes oveen kuului koputus ja suurin piirtein kananmunan ollessani puoliksi suussani menin ovelle. Juu tervetuloa vaan, Jessica ja Veera nukkuu vielä, Heini ja Kokkola ei tule ja tuota, noh niinku naamasta näkyy ni aamupala on kesken. Menin herättämään tytöt ja ei siinä kovin montaa minuuttia menny ku olitiin matkalla räätälin luo. Veera tuumasi, että tais olla toinen kerta kun hän on vartissa ylhäällä ja menossa.

Matkalla räätälille.

Maissipeltojen halki käy muzungujen tie. Maissia, maissia ja maissia. Siinä oli upeat maisemat matkan varrelta, sitten Fales sanoo, että kohta ollaan perillä. Niin, se aika on täällä edelleenkin kovin omituinen käsite. Tuosta lauseesta meni vielä ainakin 15 minuuttia, kunnes saavuimme perille. Vähävarainen yhteisö ei kovin kaukana ollut perus slummimielikuvasta. Alueen keskustakin näytti 20 vuotta näivettyneeltä huvipuistoalueelta. Laitteita ollut, mutta taloa ja tönöä ja roskaa paikka täynnä ja ihmisiä sitäkin enemmän. Täälläkö se asuu?! Joutui siinä muutaman kerran hengittää syvään ja samalla miettiä mitä kaikkea mua kotona odottaa. Jatkoimme matkaa ja vastaan tuli sairaala, kauppoja, teurastamo ja vaikka mitä. Kaikki tosiaan aivan kiinni toisissaan. Keräsimme paljon katseita, mikä nyt oli odotettavissakin. Samalla yritti kävellä eteenpäin, kuin en olisi olemassakaan. Muita valkoisia ei siellä meinaan näkynyt.

Ajatukset karistuivat kuitenkin pian, sillä olimme perillä. Räätälimme oli hymyilevä ja ilmeisesti iloinen uusista asiakkaista. Selitin Maijun ja Matun antamat ohjeet mekoista ja samalla Veera ja Jessica katsoivat itselleen mekkomallia kolmesta eri julisteesta. Päätösten jälkeen räätäli alkoi ottaa meistä vuorotellen mittoja. Itse tilasin hameen ja mekon jollainen minulla jo oli, mutta afrikkalaisella twistillä. Räätäli vain naurahti ja sanoi okei, okei. Saa nähdä mitä tuli tilattua.

 

Räätälin työhuone.

Mekkomallin etsimistä.

Olimme jo aikeissa lähteä pois kun Fales kysyy haluttaisiinko me nähdä missä hän kysyy. Ei siinä paljon toisiimme katsottu kun kaikki sanoivat vaan joo tottakai. Hän asui ihan räätälin lähellä. Kotiportin takaa paljastui mies ja leikkiviä lapsia. Lapset olivat hänen siskon tyttären lapsia ja ilmeisesti mieskin kuului tällä siskon tyttärelle. Ulkoa talo näytti ihan mukavalta. Astuimme sisään ja näimme hienosti laatoitetun lattian, mukavat sohvat ja normaalia isomman telkkarin ja kotiteatterin, josta vain itse haaveilen. Älkää siis käsittäkö, että se olisi ollut suuren suuri. Mutta kotona omaan noin 20 tuumaiseen matkatelkkariini se oli kovin iso. Muuta hienoa talossa ei sitten ollutkaan. Peltikatto loisti sisältä käsin ja seinillä ei ollut kuin yksi taulu Jeesuksesta. Keittiössä näkyi pöytä ja pari tuolia, käytävä huoneisiin, ei myöskään ollut mairittelevan oloinen. Olisi ollut kiva nähdä enemmänkin, mutta taisimme olla hyvin erikoisia ja arvostettuja vieraita. Ainakin siitä päätellen, kun lapset tulivat meitä sisään kättelemään niin yksi lapsista kätteli meidät polvillaan. Ei oikein sopinut tämä arvoasteikko minun maailmaani, joten en todellakaan vain istunut soffalla suuren ja mahtavan muzungun elkein, vaan nousin kumaraan tämän pienen tytön tasolle ja kättelin häntä.

 

Kotikylän raitti.

Kaupat ovat aivan kiinni toisissaan.

Kerroimme, että olemme tänään menossa Kamwalaan hakemaan chitengat itsellemme. Falesin sisko kertoi, että hänen tyttärensä Helen työskentelee Kamwalassa ja voisimme soittaa hänelle, jotta hän voisi viedä meidät hyviin kangaskauppoihin. Otimme numeron ylös, kiitimme siitä että saimme vierailla heidän luonaan ja lähdimme pois. Tytöt jatkoivat Falesin kanssa kotiin, olihan hänellä vielä meidän pyykit pestävänä. Itse menin Foxdalelle, joka siis oli aika lähellä. Suomalaisittain. Odottelin siellä Heiniä, jotta päästäisiin taas Barefeetille kuvamaan Kokkolan puuhia.

Koska olin sopinut aikaisemmin, että menen Kamwalaan Veeran ja Jessican kanssa, niin lähdin yksin kävelemään Levy ostarille. Matkalla mut pysäytti yksi auto, jossa istui kolme miestä. Hei oletko sä saksasta? Kuului kysymys. No enhän mä ole. Kovasti yrittivät taas numeroa saada, vaan tällä kertaa ei onnistunut. Olin sulkenut puhelimen akkua säästääkseni, että pystyy kontaktoimaan sitten tytöt paikanpäällä. No jos ei muuta ni sai ne mut ainaki nauramaan lauseella olet kaunis. Ai minä vai? Minä joka olen noussu aamulla kuuden jälkeen ylös ja siitä aloittanut päiväni. Tukka on aivan pystyssä, ei meikkiä ja yöpaitatoppikin jäi kiireessä aamulla päälle niin ja housuissakin on maalia kun Foxdalen naisten vessan liepeillä ei ollut varoituslappua juuri maalatusta ovesta. Tais olla kaverilla näössä vikaa. Lopulta pääsin Levyle ja siellä odotin tyttöjä saapuvaksi. Työt päättivät mennä yhteen vaatekauppaan ja odottelin heitä ulkopuolella. Siihen tulee kuuro kerjäläinen pyytämään lappunsa kanssa rahaa. Kuuro tai e, mutta annoin kaverille 10K eli noin 1,50€. Kaverilla oli kuitenkin sen verran lempeät silmät ja hellyttävä hymy, että menköön vaikka maksu siitä, että sain jakaa hänen kanssaan pienen hetken.

Odotellessa kävin hakemas samanmoiset
kengät, kuin Jessicalla. Tosin vihreät.

Kun vihdoin tytöt tulivat ostoksineen kaupasta (jälleen kerran) ja päästiin Kamwalaan, niin sitten soittelimme Helenille ja odottelimme häntä. Näin vaan täällä tavataan tuntemattomia. No Helen saapui ja näytti meille pari paikkaa. Vihdoinkin kankaita!! Olimme kuitenkin sen verran myöhään liikkeellä eli neljän jälkeen niin kaikki kaupat olivat jo sulkemaisillaan, joten jäi taas kerran kankaat ostamatta. Päätimme lähteä bussilla kotiin. Nappasimme yhden bussin ja tiesimme, että bussin vaihto on edessä. Mutta missä vaihto olisi, siitä ei ollut mitään tietoa. Jos se bussimäärä ei olisi ollut ajossa, paikkaa olisi voinut kutsua bussiinraatojen hautuumaaksi. Bussit ovat raatoja, ei puutu kuin se, että niistä loppuisi bensa. Meidän peräämme huudeltiin kovasti Maria, Maria, Maria. Tunsimme kuinka äänensävyt olivat täynnä sydämiä. Sieltä olisi taas saanut vaikka kuinka monta miestä jos vain haluaisi. Kiitos, mutta ei kiitos.

Kankaita, kankaita, kankaita.

 

Tarkkaan laskettuna kuvassa on 9 minibussia.

 

Kokkola lähti aamulla kuuden aikoihin paikalliseen kylään jonnekin, johon toivottavasti mekin päästään kuvailemaan seuravalla viikolla. Eilisen reissun jälkeen päätimme, että tänään olisi jälleen uusi yritys Kamwalaan. Noh taivaalta tulee taas kaatamalla vettä. En siis kolmannellakaan yrityksellä päässyt ostamaan kankaita. Potutti, kuin lumiukkoa keskikesällä. Ja kappas tuli sähkökatkoskin pitkästä aikaa. No se ei kauaa kestänyt, mutta silti on tekemisen puutetta. Ilman nettiä, telkkaria, lautapelejä tai mitään kummempaa käy aika välillä pitkäksi. Onneksi Jessica on vähän heikko ristikoissa, joten sain häneltä jo reissun alkupuolella ristikkolehden. Muutama sivu täyttämättä ja useasta puuttuu puolet tai muutama sana. Saa nähä kuinka ristikon käy.

Kamwala

Perjantaina sataa tiputellen muutamaa tippaa. Nyt sinne Kamwalaan vaikka olisi mikä. Nyt on pakko päästä ja löytää ne kankaat. Nyt alkaa sen parhaimman  mahdollisen kankaan metsästys. Tänään se on löydyttävä. Pakko pakko pakko. Valinnanvaraa kuitenkin on enemmän kuin liikaa. Noin kymmenen puotia, joissa kaikissa eri kankaita ja vaihtoehtojakin useita kymmeniä. Päätös ei siis ollut mitenkään helppo. Varsinkin kun halusi kankaan olevan sellainen, että se sopii mekkoon tai hameeseen ja vielä ettei se olisi välttämättä niin räikeä, että Suomessa aletaan perään huudella, riikinkukko, riikinkukko. No löysin itselleni verho-, mekko- ja hamekankaat. Hamekankaat tuplana. Täytyy kysäistä josko räätälillä olisi mahdollista tehdä kaksi tai vaikka useampi. Näin halvalla ei saa Suomesta laadukkaita itsetehtyjä asuja ja vielä sellaisia, joita ei ole muilla. Yhteensä 16m neljää eri kangasta tuli maksamaan n.20€. Ei paha.



Saa nähdä mitä näistä tulee.



Lauantaina lähdin Veeran ja Jessican kanssa katutaide festareille. Lähdimme kävellen kohti Foxdalen bussipysäkkiä. Puolessa välin matkaa viereemme ajaa auto, joka lupaa heittää meidät lähelle. Yksin ei tulisi mieleenkään hypätä kyytiin, mutta kolmisin ja päiväsaikaan emme nähneet siinä suurempaa ongelmaa, varsinkin kun olemme nähneet aikaisemminkin paikallista ystävällisyyttä. Siinä perus lätinät taas mistä ollaan ja mitä tehdään, mutta nyt kuultiin jotain ihan uutta. Olette niin valkoisia, että valkaisetteko ihonne lumella. Hah. Ja minä kun olen yrittänyt täällä saada väriä itseeni. Vaikka vähän on tarttunut, niin sopisi enemmänkin tarttua, että edes kerran elämässäni en olisi vielä Suomen kesän lopulla sellainen vaalea lakana.

Löysimme lopulta mukavasti perille. Kiitos Veeran Awardsikontaktin, meidän nimi oli kutsulistalla. Kas kun päästään jonoon ja mies tulee vihkonsa kanssa meitä vastaan, niin ei meidän nimistä ollutkaan tietoa. Veera selitti tilannetta ja niin menimme viereisestä portista sisälle. Saimme maailman huonoimmat ja epäkäytännöllisimmät rannekkeet käteemme ja olimme valmiina festaroimaan. Ranneke oli vain päältä laminoitu ja se kiinnitettiin sinitarran oloisella liimalla niin, että sitä voi vaan kiinnittää ja irrottaa uudelleen ja uudelleen. Pihalle oli rakennettu skeittiareena jossa nuoret skeittipojat harjoittelivat ennen jonkinlaista kisaa. Menimme kuitenkin ensin sisälle katsomaan mitä sieltä löytyy. No mutta siellähän oli menossa jonkin tanssin kaksintaistelut. Kysyin vieressä istuvalta mieheltä, että mitäs nämä tanssivat. Hänen naisensa sitten kertoi tyylin olevan jerking.



Tytöt seuraavat jerkingiä.

Joo ei sitten aavistustakaan onko sille suomalaista vastinetta. Näytti hieman huvittavalta. Breikkauksen ja baletin sekoitusta jos minun pitäisi sitä jotenkin kuvailla, vaikken tansseista ja tyyleistä mitään tiedäkään. Oli kyllä tosi mahtavaa katsella toisten taitoja ja onnistumisia. Yleisö oli mukana hurraamassa todella mahtavasti. Olisi ollut kiva nähdä itse finaali, sillä semifinaalitkin olivat melkein pelkkää taputusta ja hurraamista.

Skeittihommia.

Kävimme myös ulkona ihastelemassa, kuinka kaksi poikaa tekivät graffitteja. En tiedä olivatko he päivän ainoat taiteilijat. Muita ei ainakaan näkynyt koko ulkonaolon aikanamme. Kuitenkin suuremman huomion meiltä sai skeittarit. Seurasimme skeittikisaa ja oli mahtava huomata kuinka osallistujat taputtivat myös muiden onnistumiselle. Itsehän en koko lajista tajua mitään, mutta hyvältä se näytti. En tiedä temppujen nimiäkään, mutta sen verran osaan sanoa, että pojat eivät ole ainakaan useita vuosia harjoitelleet tai sit täällä ei vaan tiedetä paljon vaativimpia temppuja. Kesken kisaa kaikki ulkona olevat ihmiset pyydettiin sisään, jotta voidaan ottaa jonkin sortin ryhmäkuva, jotta saadaan Sambia maailmankartalle. No ei se sit ihan perinteinen ollutkaan, kun kaikki tanssivat. Minä en, minä otin kuvaa. Yleisö pyydettiin siis salin keskelle ja samalla opetettiin jokin liike, mitä sitten ihmiset harjoittelivat kerran ja sitten kaikki jo pistivätkin tanssiksi.

Pojat vähän taiteili.

 



Päivän ateria.

Päätimme poistua alueelta kohti Arcadesia. Halusimme kokeilla kreikkalaista ravintolaa, jonka olimme nähneet aikaisemmin. Kreikkalainen osoittautui ravintolaksi, josta sai vaan merenelävää. Ja minä ehdin jo haaveilemaan kunnon piffistä valkosipulilla ja muilla kivoilla mausteilla marinoituna ja kunnon keko tsatsikia siihen päälle. Vaan ei, eikä kallooni mahtunut juuri muuta ajatusta. Jessicakin hieman empi joten hän heitti allergiakortin pöytään. Kas kun Miia on allerginen mereneläville ni katotaan nyt syödäänkö täällä. Saimme hieman lisäaikaa miettiä mitä tehdään ja lopulta pitkin hampain päätin sitten ottaa ranskalaiset halloumilla ja tsatsikilla. Vaan kuinka ollakaan. Koko hiivatin puljusta ei löytyny tsatsikii ja lisäkehalloumia oli mahdoton saada ranskalaisiin, koska nekin olivat lisäke. Täti heitti, että talo maksaisi salaatin, mutta lause meni niin nopeasti ohi, eikä aivokoppani ehtinyt sitä rekisteröidä ja nälkäinen Miia ei nähnyt muuta kuin punaista ni otin sit vaan ranskalaiset. Olivat vielä suolattomiakin kaiken lisäksi.

 

Mieliala koheni kertaheitolla, kun tytöt sanoivat, että naapuriravintolassa Rhapsodyssa saa hyviä drinksuja. Päätimme mennä ottamaan yhdet jälkkäriksi. Meidän pöytäämme palveli nuori mies, joka selvästi iloinen meistä. Taisimme olla ainoat asiakkaat, jotka edes vähänkään juttelivat hänelle. Noh yksi jälkiruoka vaihtui toiseen ja kolmanteen. Tarjoilija ihmettelee kuinka paljon me oikein juodaan ja päätti ottaa tehtäväkseen juottaa meidät humalaan. Eipä ole tainnut kuulla koskaan suomalaisesta juomakulttuurista, koska ei onnistunut suunnitelmassaan. Epäilimme juovamme makeutettuja vesiä. Viidennen drinkin jälkeen päätettiin, että nyt on aika lähteä kotiin tai ainakin vaihtaa paikkaa. Viisi drinkkiä tuli muuten maksamaan hippasen alle 20€. Mukana oli muun muassa Long island ice tea ja parit martinit. Jotkin asiat ovat täällä niin paljon halvempia kuin Suomessa, mutta ei suinkaan kaikki. Ruokakaupassa hintataso on aika samanlainen.

 

Ekat drinksut.

Long island ice tea.

 

Päätimme käydä yhdellä olusella vielä Times nimisessä paikassa. Se oli aivan tupaten täynnä, heippamoit vain raikuivat kun valkonaamat astelivat sisään. Jotkut yrittivät saada meistä juttukaveria, jotkut muut vähän enemmänkin. Mutta emme vaan taaskaan lämmenneet. Siemailtiin oluset aika nopeasti alas. Paikka ihmisineen alkoi suoranaisesti ahdistamaan. Tyhjät pullot pöytään ja menoks. Taksi löytyi heti, koska taksijono on aivan Timesin vieres. Tuttuun tapaan kuskille kerromme missä asumme ja tien olevan todella huonossa kunnossa. Joo joo, tiedän suunnan ja tien. Menoks vaan. No selvä homma 60K tulee maksamaan matka. Ei hätää. Kunnes päästään kotiportille. Ottaisin 70K. Euroissa ero ei ole kuin 1,5€ mutta hän tiesi missä asumme ja tiesi tien kunnon, jotten lykkäsin kouraan sen aluksi sovitun hinnan.

Iltanäkymä.



Kaikkea kivaa.

Sunnuntaina menimme nelisteen jälleen Arcadesille sunnuntaimarkkinoille, jossa olemme aikaisemmikin käyneet joskus alkuaikoina. Huomasi, että tällä kertaa me ei oltu se muzunguriiston kohde. Olemmeko sittenkin ruskettuneet sen verran, että meistä huomaa, ettemme ole ihan ensimmäistä kertaa liikenteessä?! Wau. Saatiin aika rauhassa katsella ympärillemme ja hankkia tuliaisia. Tuollaiset markkinat on vähän arkaluonteisia ottaa kuvia, mutta pah nyt niitä otetaan. Tulkoot valittamaan, mää tartten blogiin kuvan! Markkinoiden jälkeen menimme vielä kaupassa käymään. Mitäs ihmettä minun korvani kuulevat… SUOMEA! Eikä se tule Jessican tai Heinin suusta. (Veera oli jo muualla.) Käännyn ympäri ja sammakko hyppää suustani. Sä puhut suomea? Hyvä Miia, mitä ilmeisemmin jos kerran ymmärsit. Sitten Jessicakin tuli siihen ja hetki rupateltiin mitä pikkuinen rouva tekee Sambiassa, lapset ja sambialainen mies ja kaikkee. Loppu arvattavissa, kyllä kerroimme myös mitä me täällä teemme. Pääsimme kaupasta ulos ja vähän vielä oli hölmö olo. Täällä on noin 30 suomalaista vakituisesti koko miljoonakaupungissa ja me törmätään ainakin yhteen. En tiedä olikos sit lapsilla mikä kansallisuus. Ja sitten hypättiin taksiin. Kas kummaa kun se sattui olemaan sama edellis yön känkkäränkkä taksi. Noh, otti meidät kuitenkin kyytiin ja vei kotiin asti. Jälleen homma maksoi 60K. Illalla aloin katsella millaisia kuvia sain aikaiseksi markkinoilta. Parissa kuvassa on jotain tuttua. Kaupassa tavatut lapset ja äitihän ne kuvassa näkyy. Mikä tuuri. No, olihan se kiva saada heistä sit täydellinen vahinkosalakuva. 

 

Faktaa/infoa:
-Siinä missä me hikoillaan, niin täällä ihmiset pitää villapaitaa ja pipoa. Muutama karvalakkikin on tullut vastaan.
-Täysin rasvattomassa maidossa on 0,5% rasvaa.