Täällä ei tapahdu mitään... Vai oisko noin?!

Meillä sataa vettä!! Mitä ihmettä on oikeen tapahtunut, ei nyt enää sitä vettä pitäisi tulla tai ainakaan näin paljon. Viisas internetti kertoo, että huhtikuussa on keskimäärin viisi päivää jolloin sataa vähintään 1mm ja koko kuussa sataa keskimäärin 30mm. Mitäköhän se luontoäiti on mahtanut ajatella?! Vettä tulee ku saavista kaatamalla pitikin viikkoa ja nyt sitten ne ukkoset ja salamatkin näyttäytyvät kunnon mahdilla, niin että melkein kaikki niitä kuvailivat enemmän tai vähemmän. Allekirjoittanut kuuluu jälkimmäiseen porukkaan. Kävin kuvaamassa vähän ja sit luikin nopeasti takas sisään.

Mutta palataanpa ihan alkuviikkoon. Olimme siis palanneet edellisenä päivänä Livingstonesta. Hienot muistot pyörivät vieläkin mielessä. Jessica ja Veera ovat menneet töihin. Pitäisi siellä käydä kuvailemassa ja niinhän me tehdäänkin. Päästään paikalle ja heillä alkaa KOLMEN TUNNIN kokous, jolloin me vaan könötetään vieressä ja odotetaan, että se loppuis. No ei loppunut, mutta nettiaika puhelimesta loppui joten pakko keksiä jotain muuta tekemistä, jotta pysyisin hereillä. Otin siis exel taulukkoni esiin ja aloin kirjailemaan ylös mitä kuluja on tullut viime viikolta. Pidän siis kirjaa huvikseni, että mihin ja kuinka paljon täällä on kuluja ja aion pitää myös kirjaa sitten kolme kuukautta Suomen päässä niin on sitten vähän vertailukohdetta. No loppu se viimein ja saadaan otettua viimeiset kuvat, jonka jälkeen suuntasimme Heinin kanssa läheiseen ostoskeskukseen ja kauppaan, sillä jääkaappi näytti aika tyhjältä jokaisen osalta. Muuta ei sitten maanantaista jäänytkään käteen. Niin kuin huomaatte. Ei edes kuvia.

Eipä tiistaistakaan ole kovasti sanottavaa. Laiskotuttaa kovasti ja sataa vettä. Miksi juuri nyt pitää sataa vettä, kun aktiivisen Livingstonen jälkeen sitä voisi vaan mennä altaalle pötköttelemään. Kerrankin kun jaksaisi ja haluaisi. Ei. Mökötetään sitten sisällä koko päivä 

Keskiviikko meni aika samalla kaavalla. Vettä sataa heti aamusta, joten pyykkimuorikin tulee töihin vähän myöhemmin ja kovasti pahoittelee sitä. Tuumattiin vaan, että ei mitään hätää. Hänen tapaaminen olikin koko keskiviikon kohokohta, joten kerronpas siitä. Pyykkivuori oli kaikilla aika suuri, joten vähän arkaillen muori kysyy josko voisi saada vähän enemmän palkkaa. No todellakin! Ei kaada meidän budjettiamme pari lisäeuroa. Muori oli iloinen. Muorin nimi on muuten Falez. Olemme kolmena viikkona tehneet hänelle vähän aamupalaa. Kävin kerran kysymässä, että maistuisiko kuppi teetä tai kahvia. Silmät alkoivat loistaa ja vastaus oli teetä kiitos. Kysäisinpä vielä et maistuisiko vaik leipäpalanen siihen kylkeen. Silmät loistivat vielä enemmän.

Pöytä on katettu.

Niinpä siis jälleen kipitin kysymään maistuisiko hänelle aamupala? Ja varmaan arvaattekin, että ne silmät tuikkivat jälleen kirkkaina. Joten ilosta hykerrellen, kuin pieni lapsi kaivan varannoistani leipää, kurkkua ja maitoa. Yhteishyllystä voi, sokeri, tee ja pari keksiä. Heini antaa pari palaa juustoa. En oikeen tiedä kummalle tämä aamupalahetki on suurempi juttu Falezille vai mulle.

Siinä sitten hän istahtaa katetun pöydän ääreen Maijun ja minun seuraan. Olemme kyllä syöneet jo, mutta se ei näyttänyt haittaavan. Siinä hän laittaa teen hautumaan ja rupatellaan hetki mukavia. Sitten hän ristii kätensä ja noh, en tiedä mitä sanoi tai kiitti mielessään. Ja Maiju jatkaa kyselyitä, kunnes huitomisestani huomaa, ettei nyt sovi kysyä mitään. Hups. Eipä hän kuitenkaan ollut hämillään asiasta. Mielellään hän jatkoi meidän kanssa rupattelua. Välillä tuli tietenkin vähän omituinen ja hämmentynyt olo. Mistä hänen kanssa voisi keskustella ja kuinka henkilökohtaisia asioita häneltä voisi kysyä? Noh hän on 58-vuotias leski ja hänellä on kaksi poikaa ja toinen pojista käy koulua ja tykkää siitä. Hän on työskennellyt täällä samassa paikassa useampia vuosia. Hän asuu parin kilometrin päässä köyhällä yhteisöalueella. Ei kuitenkaan ilmeisesti aivan slummissa.. Joka aamu hän tänne kävelee, vain perjantai ja sunnuntai ovat vapaat. Hän pitää työstään ja on hyvä siinä.

Nonnii, mitäs sitten, kun perusasiat tulivat selväksi. Mitäs yhteistä meillä kolmella on. Hmmmm… Sambialainen pyykinpesijä ja kaksi suomalaista kulttuurialan opiskelijaa. No mutta ollaanhan me kaikki naisia. Voitais puhua vaikka kuukautisista. Tai sitten ei. Sitten muori jo keskeyttääkin ajatusmaailmani ja sanoo pitävänsä meistä. Olemme kilttejä, mukavia ja ystävällisiä. Ilmeisesti isäntä ja emäntä pitävät häntä yhtä likaisena kuin pyykkivesi. Karmea ajatus.

Kun verkko oli tuulettumassa 24h joku
oli vaihtanut sen paikkaa, samalla siihen
tuli pari reikää ja kiinnitysnaru irtosi.
Ihoteippiä reikiin ja langalla kiinni
verhotankoihin. Ja taas toimii.

Torstai saapui, eikä keli vieläkään hellinyt meitä. Ei kylmäkään ole mutta, emme panisi pahakseen pientä auringonpaistetta. Aamulla kaikki vielä nukkuivat, paitsi Veera ja Jessica, jotka olivat taas rientäneet töihin. Makasin kuoppaisella patjallani uuden malariaverkkoni alla, jonka muuten sain ostettua maanantaina. Mietiskelin mitä sitä tänään voisi tehdä. Voisin keittää vettä ja mennä kellimään kylpyammeeseen vain nauttimaan lämpimästä, voisin pitkästä aikaa viettää aikaa facebookissa, kunhan saan puhelimen latinkiin ja sit voisin tehdä vaikka makaronilaatikkoa sambialaisittain. Lisäksi voisin vaikka kirjoittaa blogia, ettei kaikkea tarvitsisi kirjoittaa kerralla.

Päiväni alkaa kuulostamaan ihan hyvältä, kunnes meiltä menee sähkö. Kaikki suunniteltu puuhailu vaatii sähköä, joten aikomukset vaihtuivat siivoamiseen, ristikon täyttämiseen ja päikkäreihin. No okei sain sen Livingstonen bloginkin kirjoitettua, kun akkua riitti koneessa. Toisin kuin puhelimessa, joka sammui juuri, kun olin toivottamassa facebookin välityksellä päivänsankareille onnea. Yleensä meillä on sähkökatkos kestänyt kaksi tuntia maksimissaan. Tunti vaihtuu toiseen, kolmanteen, neljänteen… Kuudenteen… Sitten tuumittiin Maijun kanssa, että otetaan yhdet neuvoa-antavat kun ei ole muutakaan tekemistä ja mietitään lähdetäänkö vielä jonnekkin käymään. Leffaan tai vaan istuskelemaan. Päätös tuli jo ennen kuin oltiin pullot siemailtu loppuun. Lähdin Kokkolan kanssa elokuviin. Tytöt ovat jo konkareita täällä siinä asiassa, mutta mulle se oli eka kerta. Jännää. 

Ei haluttu mitään liian vaativaa aivotyöskentelyä katsella, joten kotona jo katsottiin, että Levyssä menisi Tuhkimo (se näytelty versio). Joo se. Tytöt alkoivat matkalla miettiä, että onko Levy sitten Manda Hillin ostoskeskuksessa, jonne siis olimme menossa. Noh äkkiä kauppaan hakemaan leffaruokaa ja ne sitten piilotetaan Maijun reppuun, sillä elokuviin ei saa viedä omia muonia. Se on jyrkästi kielletty. Sitten meille selviää, että kyseinen leffa pyörii Levy nimisessä ostoskeskuksessa. Ja mitenköhän sinne päästään?! Se on kuulemma lähellä, mutta päätimme kuitenkin kysyä vielä toisen mielipiteen. Toinen mielipide sanoi et autolla menee 10. Joo taxi kiitos. Tähän aikaan ei paljon välitä näyttää valkoista naamaansa kaduilla ku ei tiedä kuka tulee vastaan, varsinkaan kun emme tienneet onko seutu turvallista.

Sambialainen leffalippu.

Pääsemme Levyyn ja ostamme pääsyliput. Itse leffakin alkaa pian. Jes. Elokuva maksoi 35 kwachaa eli 5 Euroa. Olin jo syönyt leffaevääksi eli myös päiväruoakseni ostaneen pasteijapiirakan ja elokuviinhan ei voi mennä ilman mitään, joten ostin vadelmaisen jäähilejuoman ja Pringlespurin. Maksoivat 5,30€. Eli on sekin sit loppujen lopuksi vähän halvempaa kuin Suomessa. Pääsimme saliin, joka oli täysin tyhjä. Ehdin jo nauttia privaattinäytös ajatuksesta, kunnes saliin astui kolme naista. Ja elokuvan tanssiaisten kohdalla sisään tulee vielä joku nuori poika. Omituista. Noh itse elokuva oli välillä aika imelä ja teatraalinen, mutta toisaalta ilman sitä elokuva olisi ollut aika mitäänsanomaton. Joten kyllä se kotona tylsistymisen voitti. Leffan jälkeen lähdimme sitten kotiin. Meillä on sähköt!! Katkos oli kestänyt sellainen kymmenisen tuntia. Kuinka onnellinen sähköjen paluusta olikin, mutta jaaha kello onkin jo sen verran, että voisi mennä nukkumaan.

Perjantai. Pitkäperjantai. Ei ole tämä pääsiäinen niin kaupallista täällä kuin Suomessa. Jo kaksi kuukautta sitten on täällä ollut kaupoissa joillakin hyllyillä suklaakuorrutteisia vaahtokarkkipatukoita. En siis ole maistanut, nähnyt ja ihmetellyt vain. Joten niihin on tottunut. Kauppojen mainoslehdet eivät ole täynnä tipuja ja pupuja, kaupoista löytyy ainoastaan erikseen pojille ja tytöille tarkoitettuja Kindereitä, jotka eivät suklaaltakaan ole ihan sellaisia mihin olemme tottuneet. Kyllä ne oli pakko ostaa jo silloin ku tänne muutettiin. Niin ja muita pääsiäismunia ei sitten ole, puhumattakaan korteista, rairuohosta ja mämmistä.

Mutta joo päätettiin Heinin kanssa tehdä niin, että käydään kuvaamassa Jessican ja Veeran työntekoa, kun raukat joutuu pyhänäkin tekemään töitä. Sitten minä pääsisin Arcadesin kauppakeskukseen ostoksille ja nettikahvilaan ja Heini pääsisi koululle siirtämään kuvattuja materiaaleja.

Pääsiäisesityksen tähtinä oli kolme laulavaa naista.

No Heini unohti kovonsa ja puhelimensa. Menimme molemmat Arcadesiin. Nettikahvila kiinni, apteekki kiinni, kirjakauppa kiinni. Kiva, varsinkin ku taksikuski sanoi paikan olevan auki. Haimme lounasta kaupasta ja katsoimme hetken jotain pääsiäisesitystä. Sitten Heinille lisää puheaikaa. Mutta mitäs sitten, kun ei viitsisi kotiinkaan vielä lähteä.

 

Kun ei mämmiä saanut... Ei muute ollu niin hyvää miltä näyttää.

Päätimme käydä kahvilassa vielä herkuttelemassa ja sitten elokuviin. Olen täällä sanonut et yks animaatioelokuva nimeltä Home täytyy päästä katsomaan jos ei mitään muuta. Siihenhän me ne liput sitten ostettiin, oli vielä 3D. Päheetä. Illalla muuten selvisi, että Kokkola oli kans käyny katsomas saman elokuvan toisaalla, maksaneet enemmän eivätkä saaneet 3D laseja omakseen. Itse elokuvaa suosittelen. Laseista maksettiin alle euron ja olivat vielä ihan mukavat päässä. Taidan tuoda ne Suomeen.

HOME

Pari päivää on jo hammas arastellut ja ajatuskin paikallisesta lääkäristä saatikka hammaslääkäristä hirvittää. Pe-la yönä heräilin siinä viiden maissa ja menin vessaan peilin eteen tutkimaan purukalustoani. Ai niin, meitä on siis 7 naista ja yksi peili. Onneksi maailmanlopun merkkejä ei ole vielä ollut ilmassa, mutta takaisin hampaisiin. Näin takana ylhäällä ikenissä patin, jollaisia on aikaisemminkin ollut. Tursautin sieltä nesteet ulos tottuneeseen tapaan, mutta mikä poskipuoli mua tuijottaa peilistä? Vasen poski ja alaluomi olivat turvoksissa. Ehkä sambialainen hampilääkäri olisi hampaan verran lähempänä. Huuhtelin suuni laimennetulla septidinillä ja laitoin sukkaan jääpaloja. Jääpalasukka poskellani alan näpytellä viestiä Suomessa olevalle asiantuntijalle, jolta sain onneksi apua ajatuksiini.

Aamulla heräilen ja turvotus vaan on ja pysyy, ehkä aavistuksen pahentunut. Laitan viestiä meidän Sambiaisälle eli eräälle opettajalle, joka todellakin pitää miestä huolta ja huolehtii meidän asioista ja huolehti jo ennen meidän tänne tuloa. Kirjoitin mikä on tilanne ja jos tilanne pahenee niin täytyy varmaan mennä lääkäriin tai hammaslääkäriin, mutta mikä olisi hyvä paikka. Ei mennyt kuin pieni tovi niin tämä Cheela-isä soittaa, että mikä on tilanne. Sanoin saman kun aikaisemmassa viestissä, johon hän tuumasi, että tulee viemään minut lääkärille. Selvä homma, sitä sitten odotellessa. Maiju on meillä täällä edellisen koulutuksensa puolesta hoivaillut ja tohtoroinut meitä täällä tarpeen tullen. Hän halusi lähteä mukaan ja sehän mulle passasi.

Kyllä moneen vaivaan löytyy apua.

Niin tuli Cheela sitten meitä hakemaan 13.50 tultiin sisään ja täytin jokseenkin epämääräisen lapun ja istuin odottamaan. Pian sain kutsun huoneeseen, jossa täti otti kuumeen ja verenpaineen. Jännä vaan ettei kysynyt olenko ottanut jotain lääkettä, joka alentaisi kuumetta. Se oli nopea käynti kiitos hei. Sitten vaan takas istumaan. Siinä sitten ihmetellään molemmat sambialaista yksityislääkärin vastaanottoa.

Ebolasta löytyi tietoa seiniltä.

Ei ihan Suomen tasoa. Ovi sepposen selällään ja diplomit pakosti esillä. Ei mitään  tietoa onko ihmisillä varattu aika vai mikä on homman nimi. Mistä mut huudetaan ja minne. Penkit nimittäin olivat selkä hoitohuonekäytävään päin. Tunti siinä meni kunnes kuulin, Tsalava room 6. Huone kuusi siis.

Pöydän ääressä istuu mieslääkäri, joka kysyy miten voin palvella. Menin kysymyksestä vähän hämilleni ja sanoin, että mulla on suussa jotain. Lopulta oltiin molemmat kartalla ja se anto mulle puutikun. Voitko näyttää missä kohtaa suuta? Tikku suuhun ja valoa monttuun. Joo siellä on tulehdus. No se nyt ei ollu uusi juttu, mutta hyvä ku tuli kuitenkin todetuksi. Pyysi tulemaan takaisin tiistaina kontrollikäynnille suoraan hammaslääkärille. Sain lääkemääräyksenä tulehduskipulääkkeitä ja purskuteltavaa antibakteerista suuvettä. Ja nyt tättärättätäääää… Jokin asia on täällä paljon paremmin kuin Suomessa! Apteekki on siinä vastaanoton vieressä, joten lääkkeet saa heti mukaan, eikä tarvi lähteä etsimään lähintä apteekkia ja sinne taas odottelemaan. Mahtavaa! Koko lysti maksoi 31€. 

 

Nimeni on näköjään uudistunut.

Iloinen Miia sai lääkkeet kouraan heti.

      

Sunnuntaina alkoi jo turvotus helpottamaan. Lähdin Kokkolan kanssa pääsiäiskirkkoon. Onhan se pakko nähdä paikalliset kirkonmenot. Päästiin istumaan penkkiin ja katsellaan ympärillemme. Ulkoa kuuluu rummutus ja kuoro alkaa laulaa. Käytävää pitkin astelee kolme rumpalipoikaa ja parikymmentä naista laulaen jotakin. Virsistä ei voi puhua edes samassa lauseessa. Ihmisten ilo ja tunnelma on enemmän kuin odotin.

Sieltä ne saapuu käytävää pitkin.

Oletimme koko homman olevan englannin kielellä, mutta huomasimme kuuntelevamme kirkonmenoja njandzan kielellä. Saarna olikin sitten molemmilla kielillä. Siinä missä Suomessa istutaan hiljaa ku tatit penkissä liikkumattomina ni täällä ihmiset naureskelevat ja taputtavat saarnalle, on vissiin hauskoja juttuja. Sitten kajahti: jos olet vieras kirkossamme niin nousethan ylös. Siinä sitten noustiin ylös ja niin rummut ja kuoro toivottivat meidät tervetulleiksi joukkoon. Oli kyllä aikamoinen olo. Kävimme muiden mukana myös ehtoollisella ja messun lopuksi sama kuoron ja rumpujen hulabaloo jatkui mistä se alkoikin. Huh, mahtavaa.

Alttaritaulu tai muu ns. sisustus ei ollut hääviä.

Kun pääsimme kotiin Jessica, Veera ja Heini ilmoittivat lähtevänsä shoppailemaan. Ja minähän lähdin tietty mukaan. Saldoksi tuli kolmet korvikset hintaan 4€ ja lasten huppari, josta aion tehdä laukun. Kaupassa ollessamme tuli taas hyvä esimerkki ilmi siitä kuinka täällä ihmiset ovat ystävällisiä ja kelle vaan voi puhua. Siinä kattelin ku Veera sovitti lippistä ja sen takana joku mies vilkuttelee. Ajattelin sen heiluttavan jollekki tutulleen, kunnes tämä tulee sanomaan, että heiluttelin sulle. Ajattelin, että sä naisena osaisit sanoa minkä väriset boxerit on kivat. Jahha. Onneks kaveri osasi itse päättää. Kyseisen kaupan kassamiestä lupasin opettaa sitten ompelemaan, kun tämä tulee käymään Suomessa. Täällä siis paljon puhutaan lämpimikseen, eikä kaikkea pidä ottaa tosissaan. Mutta sitä kyseinen tyyppi kyllä oikeasti ihmetteli, että osaan käsitellä ompelukonetta. Kas kun sitä varten on tuo alempi kasti, joka tekee sellaisia töitä. Kauheen mukava palautus taas todellisuuteen.

Päivän ostokset.

 

Tämän kerran faktat/pohdiskelut:
-Ravintoloissa/baareissa/yleisissä vessoissa on harvoin vessapaperia ja sitäkin harvemmin saippuaa.
-Täällä on vasemmanpuoleinen liikenne ja autoissa rattikin on ”väärällä” puolella.