Mitä kaikkea minä näenkään?

Taas on viikko kulunut. Tässä alkaa miettimään, että mihin tämä aika juoksee. Ollaan jo kuitenkin yli puolenvälin reissua. Just mä ilmoitin koulussa, et olen kiinnostunu tästä reissusta, just mä pakkailin matkalaukkuja, just kuulin ekan kerran muzungu ja just me vasta muutettiin tänne Roomaan. Pelottavan lohdullista ajatella, että pian tämä osuus elämässäni on ohi. Sitä miettii jo, että mitä jätän tänne jälkeeni. Olenko osannut antaa itsestäni jotain paikallisille, olenko voinut olla tarpeeksi osa toisen elämää, muistavatko ihmiset minut, kun olen jo lähtenyt? Entä mitä minulle tästä kaikesta jää käteen? Luulen, että jälkimmäiseen kysymykseen saan vastauksen vasta ajan kanssa. Ehkä se iskee heti ensimmäisellä viikolla päin kasvoja, tai sitten vasta asia valkenee syksyllä tai kenties talvella. Tai sitten pääni sisällä asiat myllyävät vielä sitäkin pidempään.

Nyt kuitenkin jätän taas pohdiskelun hetkeksi, jotta saan kerrottua, mitä tällä kertaa on tapahtunut viikon aikana. Ja nyt muuten tulee paljon kuvia.

Viikko alkoi melkein toistamaan itseään, tosin ilman sadetta. Zambian music awards eli paikallinen Emma Gaala, jossa Jessica ja Veera ahertavat on tämän viikon lauantaina. Nyt alkavat tanssijat harjoitella vasta ensimmäistä kertaa bändin kanssa.

Tanssijat reenaa ekaa kertaa bändin kanssa.

Suurin piirtein tässä vaiheessa Suomen kaavassa tapahtumassa ku tapahtumassa tehdään vielä viimeisiä viilailuja ja katsotaan, että kaikki on niin kuin pitää ja tehdään vielä viimeisiä harjoituksia. Ja täällä tytöt hoitavat asioita, jotka olisi voitu tai pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Joten työt ovat tehneet hyvin pitkää päivää, sellaisia noin kellon ympäri pituisia päiviä. Osa tietty ollu vaan odottelua ja istuskelua, mutta kuitenkin. Huvittavaa tässä on se, että silloin joskus alkutapaamisessa sanottiin, että mua ja Heiniä saa käyttää kyllä järjestelyssä. Vastaus oli, että nooooh, tytöillä on sellasii neljän tunnin päiviä, et töitä ei varmaan riitä teille. Just.

Tosiaan maanantaina käytiin sit kuvaamassa tanssireenejä, jotka piti alkaa yhdeksältä. Juu kyllähän ne alkoi ku Veerakin oli paikalla, mut missä hitossa kaikki muut on? No meni siinä tovi ennen kuin tanssijat saapuivat. Pientä hapuilua välillä oli vielä havaittavissa, mutta kyllä liikkeet suurin piirtein oli sinne kalloon jollain lailla taottu. Oli ihan kivannäköistä ja välillä aika suurieleistäkin, mutta mitä minun silmäni näkevätkään?! Joku hyppii perseellänsä?! Miten sellainen on edes mahdollista, minulle ainakin totaalisen tajunnanvastaista. Onko aivan varma, ettei sillä ole naruja kainaloissa ja nilkoissa ja joku kiskoo niistä, kun se pomppii pyllyllään…

Reenipaikka oli aivan Foxdalen vieressä. Otin haasteen vastaan ja menin hakemaan meille lisää sähköä Foxdalella sijaitsevasta myyntipisteestä. Täällä on sellainen pömpeli seinässä, jossa kulkee sähkön käyttölukema. Sitten sitä täytyy ostaa lisää, kun se on loppumassa. Meidän sähkönkulutus kuukaudessa on suurin piirtein 5€/naama, mutta pitää ottaa huomioon, ettei meillä ole kuin jääkaappi uuni/hella ja muutamat lamput ja tietty se mitä puhelimia ja koneita ladataan tai välillä laitetaan lämmin vesi suihkuun.

Sähköpömpeli.

Menin sitä sitten hakemaan. Jono oli pitkä ja jännäilin vähän olenko oikeassa jonossa, sillä huonekauppatalokiskassa, en oikein tiedä miksi sitä kutsuisi, niin oli kolme tiskiä. Yhdestä ei ole vieläkään tietoa, mutta keskimmäisestä saa postipalveluja ja nettikahvila aikaa ilman sitä kahvia. Ja sitten oli se oikea tiski, josta saa sähköä ja ilmeisesti jotain muutakin. En nimittäin jäänyt kyselemään, sillä minun piti palata hommiin. Äärimmäisen näppärästi meni. Kysyin, että tästäkö sitä sähköä saa ostettua. Täti tuumasi, että joo. Tyrkkäsin hänelle puhelimeni, jossa oli meidän sähköpömpelin numero ja isännän nimi. Sitten heitin 200K eli noin 30€ tiskiin ja sain kuitin. Sähkö oli nyt hoidettu. Tai ainakin luulin niin. Huomasin, että kuitissa oli pitkä tunnusluku joka piti näppäillä. Kotona sitä ihmeteltiin, että mitenköhän se näppäillään, kun numerosarjassa näkyy välilyöntejä ja numerot ovat kahdella rivillä. Pömpelissä näkyy korjausnappi ja enter/rivinvaihtonäppäin. Me 6 blondia ja yksi punapää päätimme olla avuttomia blondeja ja kysyä apua, koska ei sitä tiedä mitä tapahtuisi jos väärin näppäiltäisiin. Ja kun ei nää korjaushommat ole täällä niin kovin laadukkaasti ja nopeasti sujuneet. No saimme apua ja nyt sähkö pelaa. Jes.

Tiistaina päätin sitten yksin lähteä Foxdalelle nettikahvilassa ja kaupassa käymään. Päivisin seutu on ollut turvallista liikkua yksinkin, mutta illemmalla auringon laskettua ei sit olekaan enää niin turvallista. Menomatka oli jo tutuksi tullutta moikkailua ja kuulumisten vaihtoa puolin ja toisin. Matka meni mukavasti kuunnellen musiikkia ja nauttien pilvenraosta pilkistävästä auringosta. Nettiaika hupeni todella nopeasti, no otinkin vain puoli tuntia kokeeksi, että kuinka hyvin se toimii. Ei häävisti, mutta olisi se huonomminkin voinut toimia. Sitten menin kauppaan. Kaupassa meni sähköt. Muutamassa sekunnissa mielessäni kävi monta asiaa. Nytkö rosmot hyökkää, onko mun turvallista olla täällä. Jos on niin kauan tää kestää. Mitäs sit ku olen valmis, eikä sähköjä näy takas ni voinko maksaa ollenkaan… Sitten ne sähköt onneksi palasikin. Jännän elokuvan saisi moisesta, tai no monia varmaan tehtykin. Itseasiassa omistan yhden samantapaisen.  Mutta jatketaanpa tarinaa kotiinpaluusta. Pääsin kaupan ulkopuolelle ja näin kolme koulutyttö, täällä on siis koulupuvut, niin näppäränä tyttönä päättelin heidän olevan koululaisia. He hieman kikattelivat ja sitten kohdallani yksi tokaisi: olet niin valkoinen. Ja kosketti käsivarttani. Öööö, kiitos?! Vai mitä ihmettä siihen olisi pitänyt vastata. Taisin varmaan vaan sanoa, että tiedän ja jatkoin matkaani.

Foxdalen pihalla on leijona, strutsi ja antilooppi.

Yleensä matkaan menee noin puoli tuntia, tällä kertaa kävelin aaaivan rauhassa nauttien näkymistä ja otin kuvia. Matkaan meni noin tunti. Aina on muka kauhea kiire ja pakko vaan touhottaa eteenpäin. Tätä hetkeä olin odottanut!

Kukkia.

 

 

 

 

 

 

Paras totella.

 

 

 

 

 

 

 

Rakenteet kesken.



Eebenpuu.



Ojan pielusta.

Muuri ilman suojausta. 

Vastaani kävelee iloisia naamoja, nyrpeitä naamoja ja naamoja, jotka eivät kiinnitä tai halua kiinnittää mitään huomiota. Jotkut vierastavat katsetta ja toiset moikkaavat ystävällisesti ja joku huikkaa huomenta, vaikka kello on neljä. Taksipysäkillä on pari autoa ja toiseen vaihdetaan renkaita. Hyvin näyttää homma kulkevan. Moikkasivat eka. Moikkasin takaisin ja lisäsin, että jaaha teillä on paljon töitä tekemättä. Miehet vain nauroivat ja sanoivat joo joo. Tämän jälkeen molemmat osapuolet jatkoivat taas omia toimiaan.

Pääsin hiekkatielle. Olin siis noin puolessa välin matkaa. Näin jo kauempaa, kuinka neljä tyttöä leikkivät jotain. Pääsin lähemmäksi ja näin heillä ohuista kankaanriekaleista kasaan kyhätyn twist-narun. Siis se mitä kaksi ihmistä pitää vastakkain seisten nilkkojensa ympärillä ja sit tehdää jotain kuvioita ja toiset hyppii..


Kotimatkan hiekkatieosuus.

Yksi tytöistä pyysi rahaa ja hänelle oli pakko sanoa, ei ole. Vaikka olisi, niin emme voi kuitenkaan sitä sanoa, sillä seuraavana päivänä olisi koko kylän lapset surusilmillään meitä tuijottamassa ja käsi ojossa sanoen money, money, rahaa, rahaa. Päätin kuitenkin kääntyä parin askeleen jälkeen ja kysyä, että mitä tytöt pelaavat, vaikka oikeastaan tiesinkin sen jo. Yksi tyttö näytti, että näin, johon minä tokaisin: wauuuu, sinähän olet hyvä. Ja niin tytöt jäivät hykerrellen leikkimään.

Jätin tytöt jälkeeni ja näin edessäni seitsemän poikaa, jotka tulevat minua kohden. Ajattelin, että money, money muzungu sieltä kohta tulee, mutta ei. En ymmärtänyt sanaakaan mitä hekotellen he puhuivat, mutta sen huomasin, että he puhuivat minulle. Ohitin pojat ja sitten mulla välähti. Käännyin ja huusin heidän perään Kiitos, sitä samaa teillekin. Pikkupojat repesivät hirmuiseen naurunremakkaan. Vaikka ei siis rahaa ole antaa, niin voi saada nämä lapset jollain muulla tavalla hyvälle mielelle. Päivän hyvä työ siis tehty.

 

Hostellin rakentaminen jäi kesken, sillä rakennuttaja kavalsi rahat.

Luonto on aikas villiintynyt sisäpuolella.

Vasen vie huonomaineiseen
yhteisöön, oikea kotiin.

Joku on hylännyt omat
kenkänsä tienposkeen.

 

 

 

 

 

Keskiviikko alkoi hyvin omituisesta unesta heräämisellä. Uni oli jopa niin omituinen, että sen olisi voinut laskea malarian estolääkityksestä johtuvan, mutta edellisestä pilleristä oli jo viikko. Lisäksi malariaunet ovat jääneet jo näkemättä. Eikä onneksi muita oireitakaan ole tullut, toisin kuin ensimmäisten nappuloiden kanssa. Tosiaan, Jessican piti lähteä todella aikaisin töihin. Herätys oli siis joskus viiden maissa. Repesimme myös pienoiseen nauruun. Olin edellisenä päivänä pessyt itse alusvaatteet ja jättänyt ne ulos kuivumaan. Kurkkasin verhon raosta, että vieläkö koirat ovat pihalla, sillä toisella koirista ei ole minkäänlaisia käytöstapaisia ja kaveri on vielä pentu, tosin sellainen reippaasti yli polven korkuinen pentu. No sitten näen, että meidän yövartija Thomas eli Tomppa nostaa yöllä narulta tippuneita vaatteita ja kyllä.. Hän suuntaa askeleensa myös minun alusvaatteilleni ja nostaa ne kiltisti takaisin narulle. Tuumasin tytöille, et nyt on musta mies käyny mun alushousuilla, mutta pidemmälle ei päässy. Ja sitä todellakin hetken nauroimme. Mietinkin, että voinko sen tänne kirjoittaa, mutta tehty mikä tehty.

Erikoinen aamu saa jatkoa, kun Jessica ei meinaa päästä ulos portista. Tomppa on nääs jo lähtenyt kotiin, eikä voi siis avata porttia. Hyvin toimii tämä vartiointi 24 tuntia päivässä. Noh, menin Jessican luo seuraksi ja samantien ovi aukesi. Jessica oli soittanut Tompalle ja Tomppa jollekkin päätalossa olevalle. Noh palailin takas omalle talolle ja päätin siirtää alushousut toiselle narulle ja laittaa ne kiinni pyykkipojilla. Sitten saapastelee isäntä ulos hämmentävän värisessä aamutakissa autolleen ja huikkaa huomenet. Vasta sisällä tajusin, miksi väri oli niin hämmentävä. Se oli sama mikä omituisen uneni merkityksellinen talo. Vaalea mintuhkon vihreä. Ihmettelin yhtäläisyyttä hetken, kunnes painoin pääni takaisin tyynyyn.

Kun sitten uudestaan heräsin ja aamupala oli syöty, oli aika lähteä Kokkolan mukaan Green Living Movementm organisaation luokse. Tytöt olivat kertoneet, että paikka sijaitsee omituisella alueella. Zombialueella. Alueella on monta taloa ja kauppaa ja vaikka mitä, huvipuistokin jopa. Kaikki ovat vaan tyhjillään tai hylättyjä. Lisäksi liikennettäkään ei siellä juuri ole. Jaha, sinne siis. Onhan kamerassa varmasti virtaa? On.

Päästään paikalle, ni kyllähän sitä liikennettä ja ihmisiä on. Tönöt näyttävät kyllä aika hyvin siltä, mitä tytöt kuvailivat, mutta ei ihan niin huvipuistoalueelta. Sitten selvisi, että se on ollut vähän sivummassa. Sinne sitten tapaamisen jälkeen. Itse tapaaminen sujui hyvin ja selvisi, että pääsemme tyttöjä kuvamaan seuraavalla tai sitä seuraavalla viikolla paikalliseen kylään. Se tulee olemaan kyllä varmasti kokemus ja siitä sitten aikanaan. Pakko vielä sanoa, että siellä kierrellessämme vastaan tuli talo, joka oli jälleen uneni talon värinen. Aloin kieltämättä hieman epäröimään itseäni ja miettimään sen merkitystä. En keksinyt vastausta.

Lähdimme metsästämään kadonnutta huvipuistoa. Löysimme pari selkeästi sinne kuuluvaa pikaruokapaikkaa ja minijunan raiteineen. Ei siis mitään muita härveleitä, ellei muutamaa maatalouskonetta ja vanhaa auton rotiskoa lasketa. Kuvat silti puhukoot puolestaan zombikylästä. Tytöt lähti huvipuistoon, emme kuitenkaan huvittuneet.

Reitti on selvä.

Aluetta ympäröi mikäs muu kuin muuri.

 

 

 

 

 

 

Ruokapaikkoja.

 

 

 

 

 

 

Esiintymislava kenties.

 

 

 

 

 

 

 

Minijunat kiersivät aluetta ympäri. Aikoinaan. 

 

 

 

 

 

Portti hauskuteen.

 

Sisäänpääsylippujen myyntitiski.

Naisten vessa. Käynti maksaa 0,30€

 

 

 

 

 

 

 

Roskaa löytyi vaikka kuinka paljon.

 

 

 

 

Veturien jäänteet.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tytöt päätti lähtee ajelulle.

 

 

 

 

 

Ja minä myös.

 

 

 

 

 

 

Tervetuloa mihin?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paikka oli hyvässä kunnossa.

Päivälliseksi olisi tarjolla kanaa.

 

 

 

 

Uima-allas.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Torstaina lähdimme jälleen Kokkolan mukaan. Tällä kertaa menimme Barefeetille, jossa olimme käyneet jo intensiiviviikon aikana. Kauhee ku siitä on pitkä aika ja siitä ensimmäisestä suuresta shokista kun mentiin slummiin. Joka tapauksessa, työt saivat pidettyä ensimmäisen kunnon työpajan. Siihen kuului teatteri- ja improvisaatioharjoitteita. Tyttöjen toiminta näytti hauskalta ja selkeästi heistäkin näki, että nauttivat työstään. Sitten käytiin vielä awardsien pääkallopaikalla katsomassa mikä siellä on tilanne. Hitaasti, mutta varmasti lava rakentui.

Perjantaina kävelin taas Foxdalelle, jotta saisin edellisen viikon blogin julki ja hoidettua pari muutakin hommaa samalla. Netissä meni puolitoista tuntia, sitten äkkiä kauppaan ja tein jälleen rauhallisen kotiinpaluun. Tällä kertaa kävelin toisella puolella tietä, jotta saan kameraan tallennettua eri kohteet.

Lasinpalasia muurin yllä.

 

Kuivaa ja märkää.



Pihakoristeita näkee äärimmäisen harvoin
muurien ulkopuolella.

 

 



 

 

 



 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jännä puu.

Pikkulapsen sandaali.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Muurahaisten tekosia.

Pulloista ei saa panttia.

 

Ja sitten koitti lauantai. Awards-lauantai. Tyttöjen piti mennä VASTA kymmeneen töihin. Me mentiin hieman perästä kameroinemme. Otimme siinä aluksi vähän kuvaa ku tytöt laittaa paikkalappuja tuoleihin kiinni, joita oli muuten reipas 1300. Ja täytyy sanoa, että kyllä oli pieneen tilaan saatu upea lava valoineen ja seinineen. Oli todella hieno, yksinkertainen, kätevä, mutta silti näyttävä.

Sambian vapaudenpatsas.

Sitten päätimme lähteä ottamaan kuvaa vähän ympäristöstä. Sitten lähdimme heti Levy ostarille hakemaan tytöille ja itsellemme ruokaa. Kello oli neljä. Meille oli aamupäivällä tilattu lounas, mutta siitä ei ollut mitään tietoa. Levyllä Heiniä odotellessani tulee joku valokuvaaja juttelemaan ja kysymään numeroa. Täällä periaatteessa on hyvä antaa se numero, sillä jos siitä kieltäytyy, niin sitä pidetään todella törkeänä. No annoin  numeron ja ajattelin, ettei tyypistä koskaan tule kuulumaan mitään, joka on siis ihan tyypillistä. Tämä numeroiden vaihto on vähän sama asia kuin se lämpimikseen juttelu. Paljon sitä tehdään, mutta se ei usein  johda mihinkään.

Pääsimme takaisin juuri ennen auringonlaskua siinä kuuden maissa. Meidät ohjastettiin suoraan syömään lounasta. Hyvälle maistui, kun nälkäkin jo oli. Sapuskoinnin jälkeen kiitin keittiötätejä ruoasta. Saimme vastaukseksi leveän hymyn ja kysymyksen, voisivatko päästä meidän kanssamme kuvaan. Siis meidän? Tavallisten suomalaisten naisten kanssa samaan kuvaan? Paikallahan oli siis paikallisia tanssijoita ja laulajakin, mut eeeeei.. Meidän kanssa. Kuvaussessiosta päästyämme siirryimme bäkkärille, missä tytöt jo olivat. He olivat saaneet seuraa etelä-afrikkalaisesta nuoresta miehestä. Heitä oli iso kasa siis rakentamassa lavaa, valoja ja osa heistä toimi kameratiimissä. Vähitellen alkoi olla tunnelma katossa, kun huomasi, että paikalla pyöri työntekijöiden lisäksi muitakin ihmisiä. Saimme luvan mennä kuvaamaan meikkausta ja vaatetusta.

Sambian Cheek.

Piti siinä aavistuksen verran heittää tekohymyä kuvauslupaa suurilta artisteilta kysyessä, mutta kaikki olivat vaan hymy korvissa, että joo joo tottakai. Edelleen ajatus on todella hämmentävä, että siellä vaan me Sambian suurien starojen kanssa ollaan samassa tilassa, eikä kumpikaan osapuoli ole asiasta moinaaskaan. Minulta illan aikana joku mies kysyy missä on meikkausosasto ja neuvon hänet sinne. Ei mitään tietoa kuka hän oli. Eräs nainen tulee voittopystinsä kanssa kysymään voiko hän mennä istumaan takaisin omalle paikalle. Ei mitään tietoa kuka hän oli. Ai nii, ja oli muute semmosii pukuja ja kampauksia naisilla et huh heijaa.

Vihreällä rannekkeella oli oikeus päästä kaikkialle.

Jaettavana oli reipas 30 pystiä.

Show alkoi olla loppupuolella ja jalat oli aivan rätti rikki ja poikki. Viimeinen esitys ja se oli siinä. Sitten kaikki juostiin vessaan mutustamaan päivän ruoka ja hengähtämään hetkeksi. Tiedossa oli jälkikemut. Olisikohan mulla ja Heinillä sinne asiaa, vaikka ranteessamme olikin työntekijästä kertova ranneke. Noooh, sinne vaan muiden sekaan. Kyllä yksi kalja muuten maistui, vaikken muuten olekaan mikään kaljasieppo. Illan aikana tuli taas vaihdettua yksi numero. Tuskin hänestäkään mitään kuuluu. Sitten tilattiin eli otettiin toiset ilmaiset bisset Jessican kanssa. Se alkoi jotenkin molemmilla takkuamaan. Väsymys.

Päätimme kolmisin, Jessica, Heini ja minä luovuttaa ja lähteä taksilla kotiin. Veera jäi kemuttelemaan. Olimme kävelemässä pääportin ulkopuolelle, kun viereemme kaartaa auto. Autosta kurkkaa herrasmiehen oloinen heppu kysyen, että mihin olemme menossa. No kotiin. Hän lupasi heittää meidät kotiovelle 500% varmuudella. Ei kuulemma kolmea valkoista naista voi yöhön päästä kävelemään. Katsoimme hetken toisiamme miettien uskaltaako hypätä kyytiin. Kyllä. Pääsimme matkaan ja herra sanoo, että käy jossakin nopeasti, parkkeeraa autonsa ja jättää meidät sekä autonavaimetkin autoon. Siinä hetki tuumailtiin, että mitäs ihmettä juuri tapahtui. Jessica heitti, että  se lähti sopimaan hyvää hintaa kolmesta valkoisesta naisesta. Ei kuitenkaan, sillä mies saapui jonkun naisen kanssa takaisin autolle. Heitimme naisen vähän matkan päähän ja sitten mies kuskasi meidät kotiportille asti. Kyyti ei maksanut mitään. Luvattiin tehdä lounas joku päivä = lämpimikseen jutustelua.

 

Faktaa ja pohdiskelua:
-Perhoset vaan lentää, eikä pysähdy. Olet siis onnekas jos näet sellaisen tienposkessa tai kukassa.
-Täällä ei ole mitään desibelirajoja. Ei baareissa, ei konserteissa, ei missään.