Minun uusi identiteettini

 

Maanantai alkoi matkalla maahanmuuttovirastoon. Meidän piti saada passeihin joku leima ja vielä sen jälkeen 10 päivän päästä hakea virallinen opiskelijatodistus. Hyvin sujuu siis edelleen nämä hommat. Eihän meillä jää kuin joku reipas 2 viikkoa sen paperilätkän jälkeen. Mutta ei kai siinä sitten.  Päästiin paikalle ja ensimmäiselle tiskille, joka ohjasi meidät eteenpäin seuraavalle. No odoteltiin siinä hetkinen kunnes meidät ohjataan taas seuraavalle tiskille. On vähän jonoa ja jotkut miehet etuilee meitä, kunnes asiasta heille huomautetaan. Ai me luultiin, että te vaan seisotte siinä. Juu seistään, mutta jonossa. Jonossa ollessamme tutustumme myös suomalaiseen Katiin. Mistä näitä suomalaisia nyt yhtäkkiä puskee joka suunnasta?! Eilen, tänään ja kenties myös huomenna? No nyt on ehkä sitten noin yks neljäsosa tavattu kaikista täällä asuvista suomalaisista. Aika hyvin siis.



Tytöillä on homma hoidossa.

Mutta palatkaamme jonoon. Lopulta pääsemme oikean tiskin ääreen ja meitä aletaan palvella. Jessica lätkäsee kuitit pöytään. Tyyppi katsoo hölmistyneenä ja ottaa etuilevat miehet ensin hoidettavakseen. Ja kun heidän kanssaan paperit olivat kunnossa, niin hän antaa Jessicalle jonkin paperin täytettäväksi. Jaaha, ei ollut sit kukaan sanonu meille et sellainen lipare pitää olla täytettynä kun sinne menee. Saimme lopulta kaikki lipareemme täytettyä ja leimat passeihin. Kovin ”viralliseksi” hommasta teki sen, ettei hän kirjannut koneelle mitään, vaan kaikki tapahtui käsipelillä ja jonon pää hyvinkin näki meidän paperit ja tiedot. Kaikkien tiedotkaan eivät olleet täydellisiä, sillä kaikilla ei ollut edes koko nimeä paperissa.

Ulos kun päästiin, niin ajattelimme kävellä Levyyn, mikäli paikka ei olisi kaukana. Kysyimme parkkipaikalla tilannetta eräältä herralta. Herra kertoi, että Levylle on matkaa, ettei sinne kävele. Utelimme tarkemmin kuinka monta kilometriä. Herra tuumaili hetken ja sanoi, että kilometri. Nooh, eihän se sitten paha olisi ollenkaan. Kysyimme tarkemmat kävelyohjeet, kiitimme ja lähdimme talsimaan. Herra jäi kauhistuneena seisoskelemaan. Hullut suomalaiset kävelee, sillä eihän Sambiassa kukaan kävele jos on varaa kulkea muuten. Ajattelin mitata matkaa ajallisesti. Foxdalelle on 2 kilsaa loivaa pitkää ylämäkeä ja osittain hiekkatietä ja sinne kävelee noin puoli tuntia. Tällä yhdistelmämatikalla kävelimme suoraa tietä, ilman ylämäkiä lopulta 2,5km. Ei ihan kilsaa, mutta ei tuo haitannut.

Avaruusvessa löytyi kävelymatkalla Levylle.

Jessica lähti kulkemaan omia teitään, joten minä, Heini ja Veera jatkoimme matkaa kolmisin. Kävimme vähän shoppailemassa ja syömässä. Meinattiin mennä leffaankin, mutta ei tullut mitään sopivaa. Sitten päätimme, että mennään vielä Manda Hilliinkin ostoksille, kun ei juuri mitään muutakaan ole. Sinne sitten bussilla ja eipä sielläkään mitään ihmeitä tapahtunut. Yritettiin sielläkin elokuviin, vaan eipä löytynyt sieltäkään sopivaa. Kotiinlähtöä teimme minibussilla. Harvemmin sieltä suunnasta pääsee Foxdalelle asti, joten usein bussinvaihto tapahtuu Zambesin t-risteyksessä. Juu, kyllä kyllä. Zambesi, tämä bussi menee sinne. Kovasti bussiin sisäänheittäjä kertoi, vaan kauniisti kaarsi bussi sitten liikenneympyrässä ohi, josta olisi pitänyt kääntyä. Hieman älähdimme, että mitäs peliä tämä nyt on. Jäimme seuraavalla pysäkillä pois ja ukko viittoo et tuonne se jäi. Sanon vieressä istuvalle naiselle, että mies valehteli meille päin naamaa, että minäkin poistun nyt. Veerakin mainitsi asiasta sisäänheittäjälle, joka vaan kohautteli olkapäitään. No osuipa hänen omaan nilkkaan, en nimittäin maksanut matkasta mitään! HAH!! Ihan oikein sille lurjukselle. Vaikkei hinta olisi ollut kuin n. 60 senttiä, mutta täällä matkustajista välillä tapellaan, joten jokainen kwacha on tervetullut ja tässä tapauksessa se olisi ollut jopa 4 kwachaa.

Aloimme keskiviikkona miettiä, mikä on mekkojemme tilanne. Päätin kysäistä meidän Falesilta, jos hän tietäisi jotain. Ei tiennyt mitään, mutta lupasi kotiin mennessään käydä räätälin luona ja kysyä tilannetta. Jäimme siis jännittämään. Päätin ottaa torkut, kun ei ollut oikein muutakaan aamupäivätekemistä. Iltapäiväksi olin suunnitellut jälleen lähteväni Foxdalen nettikahvilaan. Eipä siellä paljon kertomisenarvoista tapahtunut, mutta matkalla kotiin taas jälleen jotakin pientä. Olin jo siis aamulla ihmetellyt, kuinka todella vähän oli ihmisiä liikenteessä. Hiekkatiellä ei tullut ketään vastaan ja asfaltilla noin 15, joka oli vähintään puolet vähemmän normaalista ja niistäkin vain yksi moikkasi.

Takaisin tullessani oli ihmismäärä jo normalisoitunut. Tiestä voisi muuten sen sanoa, että autot, ihmiset, pyörät, kaikki kulkevat samaa tietä. No takaani tuli sitten pyörä keskellä ajoväylää. Näen vain kuinka vierestäni hurahtaa pyörä ja herra pyörän selästä huikkaa madam. En olisi hämmentynyt, mikäli rouvatervehtys olisi tullut normaaliin sävyyn, vaan ei. Herra päästi tulemaan sen siihen tyyliin kuin äännellään moottoripyörää. Mmmadaammmm.. Hankala selittää, mutta huvittavaa se oli. Noh, tervehdys sekin. Tästä ei mennyt pitkään, kun vastaani tuli kolme pientä resuisempaa poikaa. Ensimmäinen tervehti, että hei vain ja tervehdin takaisin. Toinen ei sanonut mitään. Kolmas sanoi jotain, mitä en ymmärtänyt ja lopuksi laittoi huulet törrölleen. Menin sanattomaksi. Tällaiset hyvin yllättävät kohtaamiset ovat syitä miksi tykkään kävellä tietä yksin.

Pääsin hiekkatielle ja yllättäen mp3-soittimestani soi Elviksen In the Ghetto ja perään Hectorin Kuina voit väittää. Molemmat hyvin osuvia kappaleita tähän kurjuuteen ja rähjäisyyteen. Siinä kävellessäni ja kuunnellessani aloin nauhottaa ääntä ja kerroin mitä kaikkea näen matkalla ja tässä tulee lista: Rikottu vesiputki ja vettä vaan valuu ja valuu, tyhjä ketsuppipussi, paljon vihreitä pieniä lasinsiruja, roskaa, tallottu tölkki, pullonkorkki, tuhottuja aloe veran lehtiä, kondomipaketti, roskaa, mies pyörällä ja iso tavaramäärä tarakalla, tönö, joka valmistuu hyvää vauhtia, tönö, joka on linna meidän asuntoomme verrattuna, roskaa, kengänpohjan palanen, hiekkaan piirretty enkeli tai ankka, muovipusseja, kangasta, kivikasa, roskaa, letkunpala, pahvinrojua ja paljon lisää roskaa. Kävelyyn meni noin 200 metriä.

Roska, hiekan ja pikkukivien määrää ei voi kuvailla.

 

Olin kovasti koko viikon odottanut tietoa Kokkolalta, että koska heillä olisi työtä, jota me voisimme mennä kuvaamaan heitä maalle. Tapani mukaan olin jo ylhäällä ennen muita siinä kahdeksan tienoilla. Ja nyt siis elettiin torstaita. Maiju laittaa viestiä, että huomenna voisi olla mahdollisuus tulla. Ok. Seuraava viesti kuului, että iltabussikin olisi mahdollinen. Ok. Viimeinen tieto tuli: kahden ja puolen tunnin päästä lähtisi bussi. Joo otetaan se. Tuli siis vähän äkkilähtö Luanshyaan torstaina. Kaksi ja puoli tuntia saattaa kuulostaa paljolta, mutta täällä se ei sitä ole. Pääsimme taksiin, sillä tavaraa oli paljon ja minibusseilla olisimme varmasti myöhästyneet. Bussiasema on alueella josta olemme maksaneet 80 kwachan taksimaksua. Noh tämä Chola heittää, että 100. Sanon 80. Sovimme 90, koska ympärillä pyörii noin kymmenen vapaaehtoista kantamaan tavaroitamme muutaman kwachan toivossa. Annoin kuskille 100, eikä vaihtorahoja näkynyt. Heini sanoi vielä kuskille, että soitellaan sitten kun tullaan takaisin. Ei muute todellakaan soitella sitten maanantaina, eikä enää milloinkaan. Siinä meni luottamus siihenkin kuskiin. Samankaltaisia tapauksia on ollut muutama. Kuskille nousee kusi päähän ja hän kuvittelee pystyvänsä rahastaa meitä enemmän ja silti pitävänsä meidät vakiasiakkaina. No ei todellakaan, kuinka idiootteja nää tyypit on?!

Noitatohtori työssään.

Bussimatka sujuu ihan mukavasti, mikäli ei ota huomioon orastavaa päänsärkyä, ajatusta vähintään viiden tunnin matkasta ihmispaljoudessa ja suunnattomassa ahtaudessa. Polvet olivat kiinni etummaisen penkissä. Tuolin taittokahvat ahdistelivat kankkuja ja kassivuori ei antanut tilaa liikkua vasemmalle ja oikealla olikin ikkuna. Joku mies alkoi bussin etuosassa kertoa jotain. Ainoat englanninkieliset sanat mitä tunnistin olivat kukka ja rakkaus. Täällä on uskonto isossa asemassa, joten ajattelin, että kuuntelimme saarnaa, mutta sitten selvisi, että mies kertoi lääkkeiden tärkeydestä. Tämä noitatohtori alkoi esittelemään lääkkeitään ja lopuksi kiersi bussissa myymässä niitä. Edessämme istuvat naiset ostivat rohtoja, olivat mielenkiintoisen näköisiä pikkupusseja.

Pussi puhdasta toivoa ja hammassärky mestaria maksoivat noin 3€.

Matkan maisemia

Maiju oli pyytänyt kertoa väliaikatietoja missä menemme. Jututin jälleen edessämme istuvia naisia. Anteeksi vaan, mutta kauan mahtaa mennä Luanshyaan? Vastaus oli: ei kauaa. Matkassa meni vielä puolitoista tuntia. Jälleen tuli selväksi tämä Sambialainen aikamaailma, joka ei ihan kohtaa omaani. Lopulta kuitenkin pääsimme perille ja tytöt olivat meitä vastassa. Samoin meidän emäntämme, rouva Muna. Muna halasi meidät ja oli silminnähden iloinen meistä. Tästä tulisi hyvä  kolme ja puoli päivää, alkuperäisen yhden päivän sijaan. Hyppäsimme taksiin ja aloimme ajaa kohti kotia. Heitimme ensin tytöt omaan kotiinsa ja sitten ajoimme meille. Tie näytti villiintyneeltä mangrovemetsältä ja mietin, että milloin ne krokotiilit hyökkäävät kimppuumme. Oli myös todella pimeää. Ruoaksi saimme nshimaa ja kanaa. Alkuhämmennys ja pienoinen järkytys oli selkeästi havaittavissa. Tällaisessa paikassako he asuvat., mieleeni tuli kuva kuinka paikkaa voisi verrata vanhempieni lapsuudenkoteihin. Onko tällaisia maatiloja vielä olemassa? Tajusin eläväni elämää, jota pienenä halusin kokea, vaan nyt kysymys kuului, olisiko minusta siihen? Nukkumaan mennessä lehmät ja koirat huusivat kilpaa. Yritin kääntää tilanteen positiiviseksi ja tuudittaa itseni uneen Piippolan vaarin laulun sanoin. Ehkä aamulla kaikki näyttäisi valossa paremmalta.

Yöllä oli kylmä, eikä pyyhkeestä kääritty tyyny helpottanut niskakipua ollenkaan. Aamulla tutustuin ympäristöön, joka ei valossa näyttänytkään niin pahalta, mutta olin edelleen sitä mieltä, että paikka oli kaukana nykyajasta. Meidän oli tarkoitus mennä tyttöjen kanssa samaa matkaa heidän ”työpaikalleen”, mutta meille alettiin pitää pihakierrosta. Tässä on banaanipuu, täällä on kanoja ja tässä lehmiä. Kiva, että näin on, mutta meidän olisi pitänyt lähteä jo puoli tuntia sitten. Rouva muna kertoo kuitenkin, ettei ole mikään kiire. No ei varmasti, kun on Sambiasta kyse.

Meidän koti.



Meidän lehmiä.

Meidän tipusia.

Chitenga päälle ja hommiin.

Pääsimme lopulta tyttöjen luo, jossa he pitäisivät forum-teatteria paikalliselle teatterityhmälle. Ensimmäiseksi meille kiedottiin chitengat päälle ja toisena jännittävänä asiana saimme sambialaiset nimet. VIHDOIN!! Olin jo kauan odottanut, että mahdanko koskaan saada paikallista nimeä. Nämä siis käyttävät täällä sekä paikallista että englantilaista nimeä. Sain nimekseni Ntandiwe, joka lausutaankin aikalailla noin. Nimi tarkoittaa auttava. Jotenkin se oli kovin vaikea muistaa ensimmäisenä päivänä, sillä siitä lähtien meidän piti esitellä itsemme saamillamme nimillä. Teatterihommat menivät hyvin ja menimme katsomaan tyttöjen kotia sekä tekemään pienen kuvauksen, että millä tunnelmilla päivä meni. Odottelimme iltaan asti ja saimme heillä syödä kahteen otteeseen. Illalla nimittäin menin Maijun ja hänen emännän sekä Heinin kanssa naisten varainkeruuiltaan. Sisäänpääsy oli noin 2 euroa. Aloin hieman ihmetellä, missä osa rahoistani on, mutta ajattelin niiden olevan vain jossain pussukkani uumenissa. Noh pääsimme sisälle ja istumme suorin jaloin lattialle levitettyjen chitengojen päälle eturiviin tietenkin, olimmehan vieraita. Edessäni näen majan? Se ilmeisesti on osa iltaa ja liittyy näytelmään?

Tytöt opettaa metodeja.

Näytelmä alkoi, kun yksi nainen menee kyljelleen ja vaihtaa siitä toiselle kyljelle. Chitengaan vuorattu ihmismato möngersi paikalle ja kaatuili myös kyljeltä toiselle. Mato kuoriutui ja alta paljastui neljä naista yllään vain rintaliivit ja mustat shortsit. He eivät puhuneet mitään ja ilmekään ei heillä värähtänyt vaikka tapahtui mitä. Naiset menivät nurkkaan istumaan ja laskivat kädet reisille kämmenet ylöspäin. Sitten oli vähän tanssia, huutoa, laulua ja rummutusta. Näytelmän ensimmäinen nainen otti kulhon käteensä ja lähti keräämään kolehtia. Näytelmän todellisuus paljastui minulle. Tämä oli sambialainen morsioiden rituaali ennen naimisiin menoa. Illan aikana nämä neljä naista muun muassa tanssivat, kuivaharjoittelivat nshiman tekoa ja temppuilivat kepeillä. Kasvot olivat edelleen täysin ilmeettömiä. Maijun emäntä sanoi, että tämä kuvastaa tulevaan totuttelua. Mietimme tarkoittaako se sitä, että ollaan täysin miehen vallassa. Sillä täällä mies määrää kaapin paikan, eikä naisella ole asiaan mitään sanottavaa. Tarttis tämäkin maa vähän tasa-arvokoulutusta. Mutta joo, siinä katseltiin rituaalia ja neljä naista peiteltiin chitengan alle kokonaan. Sitten joku nainen kiskoo Maijun tanssimaan kaikkien eteen. Siitähän nousi aivan hirmuinen huutomyräkkä. Maiju takas istumaan ja voitte varmaan arvata kenen vuoro oli seuraavaksi.



Majan alta paljastui piikkinen häkkyrä, jonka tarkoitus jäi epäselväksi. 

Maijulla oli ollu ihan perus pyllyn pyöritystä tai ainakin siltä se mun silmiin näytti. Mulla tanssisessio alkoi polviseisonta lantiota pyöritellen ja kulmasta kulmaan. Nämä morsmaikut olivat tehneet aivan samaa hetki sitten. Nousimme ylöskin ja huutomyräkkä jatkui. Keikutus meni myös siihen, että olin tämän naisen kanssa pylly vasten pyllyä. Kovasti yritin parhaani, mutta tuntui, että kroppa oli ku rautakanki eikä se millään liikkunut. Se huvi oli niin hämmentävää, että hyvä kun sen hetken muistaa jälkeenpäin. Kun palasin paikalleni, niin joku nainen takaa kuiskaa minulle, että se meni tosi hyvin. Jahha, no kiitos vaan. Meidän oma muori tuli hakemaan meitä siinä 22.30 aikoihin. Hieman potutti, kun varsin hyvin tiesi, että tämä on meille ainutlaatuinen kerta nähdä tällaista rituaalia, mutta minkäs teet. Hänen pitää aikaisin herätä. Kävelimme pilkkopimeällä maissipeltojen ja metsän halki. Kotona huomasimme iloksemme, että olimme saaneet tyynyn ja ylimääräisen peitteen. Puhelimet olisimme kovin halunneet ladata, vaan se ei onnistunut kun yksi lamppu tarvitsi sen verran sähköä. Sitten kun valoa ei olisi enää koko tönössä, niin voisimme ladata puhelimet. Hyvää yötä sitten vain.

Lauantaiaamulla totesin todella kaipaavani suihkua, enkä lähtisi mihinkään ennen sitä. Jutustelin isännän kanssa niitä näitä ja välillä vilkuilin kelloani. Kun huomasin, että lähtö olisi puolen tunnin päästä, tuumasin isännälle, että nyt tarviin vaikka pelkästään kylmää vettä. Mistä sitä saa, pakko päästä pesulle. Pojan piti hakea sitä kaivosta, mutta eräs nainen tuli juuri ulos ja antoi lämmintä vettä. Ei vaan ollut aikaisemmin asiasta viitsinyt sanoa, vaikka tiesti, että olen menossa pesulle. Pääsin suihkusta, niin emäntä touhottaa, että nyt on kiiri. Kiire? Sambiassa? Ei auttanut muu kuin äkkiä heittää vaatteet päälle ja lähteä tukka märkänä. Matkalla aloimme ihmettelemään, että emmekö menekään hakemaan Maijua. Eeeei, nyt on kiire ja mennään suoraan, mutta toisaalta jos teillä on sinne asiaa niin voidaan mennä sitä kautta. Asia selvä, mutta mihin se kiire jäi? Sitä emme koskaan saa tietää.

Maiju ja tuliaiskana.

Olimme siis menossa keittiöjuhliin, joka on myös osa rituaaleja ennen naimisiinmenoa. Sitten saimme kuulla, etteivät eiliset naiset oikeasti olleet menossa naimisiin, vaan se oli näytös. Olisin ehkä mieluummin elänyt siinä ajatusmaailmassa, että olisimme saaneet olla osa todellista rituaalia. Mutta nyt se oli ainakin todellista, vaikkei nämä olleenkaan itseasiassa keittiöjuhlat vaan jokin sen tapainen, jossa morsiamen perhe ja ystävän kokkaavat hurjan määrän ruokaa. Valmiit ruoat sitten kääritään chitengeihin ja heitetään auton lavalle, jonka jälkeen auto kiitää sulhon luo. Sulho sitten vain katselee, että jaahas. Tällaista muonaa sitä sitten tullaan aviossa saamaan. Eikä rontti edes maista niitä!

Ihmismatoon tutustuimme jo edellisenä iltana. Morsian on keskellä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Valmiin ruoan määrä oli valtava.

 

 

 

 

 

 

 

Paikalla huomautin tytöille, että minulta on lähtenyt 300 kwachaa kävelemään. Heini huomaa myös, että häneltä puuttuu sama summa noin 40€. Aloimme pohtia olisiko Kokkolan isäntäperheen tytöt käyneet ryöstöretkellä sillä välin, kun perjantaina kuvasimme heitä kotonaan. Siinä katsottiin sitten kuinka taas morsian on kuin myrkyn niellyt. Ei ole siis arvokasta olla iloinen. Ennen auton pakkaamista päätimme lähteä markkinoille. Nämä markkinat olivat kuitenkin täynnä vaatteita ja kenkiä.

Uusi nimi, uusi tukka.

Mukaan tarttui ainoastaan hiuslisäkkeitä, sillä olin jo itse pitkään ajatellut, että olisi kiva saada pari lettiä Sambiatyyliin jos hiukset ja niiden laitto eivät maksa paljon. Kotimatkalla meidän emäntä tuumaa, että jos menisimme katsomaan Matua, joka on ollut kipeänä ja kävelemme siitä sitten kotiin ja hän jatkaa matkaansa taksilla. Emme todellakaan ole olleet emännän suosiossa. Aivan kuin hän olisi vältellyt velvollisuuksiaan ja puolipakolla otti meidät huostaansa. Aluksi asia harmitti, mutta ilta meni mukavasti, sillä perheen tytöt laittoi haluamani neljä lettiä päähäni. Sambialaistun askel askeleelta.

Viimeisenä aamuna kuuntelen kuinka isäntäpariskunnan lapsenlapsi kuuraa jälleen lattioita ja laulelee. Täällä kyllä lapset saavat tietää jo pienenä mitä työnteko on, toisin kuin aivan lellityt Rooman perheen lapset. Kultalusikka vilkkuu jokaisesta taskusta. Lähdimme kymmeneksi kirkkoon, sillä halusimme kokea sen myös maalla. Meno suhteellisen sama kuin viime kirkkoreissullakin. Suurimmat eroavaisuudet oli se, että kolehti vietiin eteen tanssien, myös lähimmäisen tervehdys tuli uutena. Suurimpana shokkina oli jo ennestään tuttu vieraiden tervehdys. Tosin tällä kertaa meidät pyydettiin koko kirkkokansan eteen kuuluttamaan omat nimet ja mistä olemme. Hieman epäilevästi aloitin. Olen Ntandiwe ja tulen Suomesta. Uliulijeejee kaikui heti. Kierros meni loppuun, jonka jälkeen huuto- ja taputusremakka vaan yltyi.

Kuoronjohtajalla oli erikoisemmat käsimerkit.

 

Kirkon jälkeen mentiin tytöille, koska meillä piti alkaa jäähyväiset kahdelta. Meidän piti kuitenkin lähteä kotiin hakemaan kuvauskalusto nopeasti. Sitä ennen perheen isäntä tuli puhumaan meille kadonneista rahoista. Olin erittäin otettu, siitä kuinka hän puhui meille. Hän oli kovin pahoillaan tapahtuneesta, mutta ei voinut syyttää omia lapsiaan. Silti hän toivoi, että hänellä olisi enemmän rahaa, jotta voisi maksaa meille menetetyn summan. Siihen sanoin, etten suostu sellaiseen. Arvostan tätä herraa todella, sillä meidän emäntä tuumas vaan, että voi voi. Ei meidän lapset ainakaan ja asia oli sillä selvä.

Kotiin kun pääsimme siinä kahden maissa, niin meidän emäntä syö ihan kaikessa rauhassa ja kysyy onko meillä nälkä. Vastasimme ei, mutta saimme silti maissit välipalaksi. Oli kyllä hyvää. En ole ikinä niin tuoretta maissia saanut kun omalta takapihalta. Sama juttu kanan kanssa, jotka ovat piharakennuksessa. Nam. Maissin jälkeen meidät vielä käskettiin ruokapöytään syömään nshimaa ja kasvismössöö. Kyllä meitä nyt sitten huomioitiin ja passattiin. En tiedä pidetäänkö meitä täällä tyhmänä vai olemmeko vaan liian valkoisia tekemään juttuja. Puhuinkin jo siitä kylmän veden hakemisesta, mutta lisäksi olen kysynyt mihin voin laittaa taskulamppumme, joka saa voimansa auringosta. Poika vaan otti sen kädestäni ja vei katolle. No, hain sen ainakin takaisin. Maissinjämästä kysyin pikkutytöltä, että mihin voin sen heittää. Tämä vaan ojentaa kätensä ja kysyn uudelleen mihin sen voin viedä, jolloin vastaus on ulos. No sinne sen sitten nakkasin. Tosin se, että saimme kerran juottaa Chichi vasikkaa, kumoaa koko olemme liian valkoisia ajatuksen. Hmmmm… Siinäkin on sitten minulla pohdittavaa.

Lopulta pääsimme takas Kokkolan kotiin. Kättelimme pihalla istuvat naiset, joita oli tullut paikalle noin 30 vain sanomaan meille hei hei. Tytöt istuivat olohuoneessa, jonne meidänkin piti mennä. Lopulta pääsimme ulos. Perinteiset tanssit, laulut ja pyllynpyöritykset olivat taas osa jäähyväisiä. Myös me lurautimme pienen pätkän Paratiisia. Sitten vuorossa oli meidän lahjonta. Mitä ihmettä me nyt vielä saataisiin?

Läksiäishumua.

 Vähän enemmän jos aivot olisivat raksuttaneet, niin se vastauskin olisi varmaan tullut sieltä. Chitenga, kuinkas muuten. Ulkokeittiöstä tanssien tuli meidän emännät ja kolme muuta naista, jotka sitten sitoivat chitengat lanteillemme. Omani oli punakeltasininen, jossa oli sydämiä. Tunsin jo kuinka pala kurkussani alkoi ilmoitella olemassaolostaan. Kun kankaat oli lanteilla, alkoi halikierros. Kaikki naiset tulivat meitä halailemaan ja toivottamaan siunauksia sekä hyvää kotimatkaa. Siitä ei sitten selvitty enää kuivin silmin ja naisetkin vain ihmettelivät mitä itken. Olin iloinen siitä, että nämä naiset oikeasti välittivät ja arvostivat meitä. Olin onnellinen siitä kaikesta mitä olin saanut kokea ja nähdä. Halien jälkeen oli vielä hetki lallattelua ja olin jo päässyt yli kyynelvirrasta, kunnes naiset ottavat uusintakierroksen kättelynä. No, vollottava Ntandiwe ei ollut sitten enää uusi näky.

Maatilaelämä sambialaisittain jätti jälkensä mieliin ja ainakin yhtenä hyttysenpuremana. Kotimatka alkoi aamuvarhain neljän aikaa. Kolmen jälkeen herättyäni olin hetken ulkona ainoa hereillä oleva. Hetkessä oli hippasen taikaa. Tähtitaivas oli lumonnut meidät jokaisena iltana ja sen kunniaksi päätin heittää itseni hetkeksi kostealle nurmikolle ja vain ihailla tähtitaivasta. Yksi sivu Sambiaelämästä olisi saamassa pian lukunsa loppuun.

 

Ja vielä muutama kuva.

Koulussa pidettiin muun muassa varainkeruuilta.

 

Koulun seinillä oli opettavia maalauksia.

 

 

 

Mun ja Heinin huone.

Olohuone. Telkkari oli, mutta sitä ei katsottu. Radiota kuunneltiin joskus.



Keittiö.





Keittiö, jossa se ruoka tehtiin.



Vessa.

Suihku.

 

Rouva ja herra Muna.

 

Pohdintaa/faktaa:
-Miehellä saa olla useampi vaimo.
-Homous on jyrkästi kiellettyä ja siitä voi saada jopa 15 vuotta vankeutta.

Sen oikean löytämistä...

Jälleen kerran löydän itseni kirjoittamasta blogia. Enkö mä juuri kirjoittanut edellisen?! Sehän oli ihan eilen tai toissapäivänä. Vähintäänkin sitä edellisenä. Tai siltä tämän ajan juoksu täällä ainakin tuntuu. Mietin kerran, että kuinkakohan pitkään täällä pitäisi olla, jotta ei olisi mitään uutta ja erikoisempaa kerrottavaa. Epäilen kovasti, ettei niin käy tänä loppuaikana, mitä siis on jäljellä neljä viikkoa ja viime viikkonakin tapahtui taas mielenkiintoisia asioita.

Maanantai alkaa täällä jo vähän toistaa itseään, sillä jälleen maanantai oli pelkkää löysäilyä ja harhailua ilman mitään kummempaa tekemistä. Kokkolalla ja mulla oli suunnitelmissa lähteä Kamwalaan, joka on omanlaisensa sokkeloinen ostospaikka. Alueella on kujia sinne, tänne ja tonne. Myymälöitä on vierivieressä ja kaupiteltavaa tavaraa löytyy auton varaosista ja huonekaluista päivittäistavaroihin ja peruukkeihin. Täällähän siis näkee hyvin paljon lisäkkeitä ja peruukkeja. Todella harvalla naisella on vain oma tukka päässä. Jos ne ovat olkapäätä pidemmät voi melkein 100% varmuudella sanoa, ettei nyt ole ihan luomutukka.

Mutta niin, meillä oli aikeissa lähteä sinne etsimään chitenga-kankaita itsellemme. Naiset käyttävät täällä kyseistä kangasta kietaisuhameena, vauvankantolaukkuna, tavallisena laukkuna ja ennen kaikkea räätälit tekevät niistä upeita mekkoja ja hameita. Se meilläkin oli haaveena. Halusimme löytää jonkun hyvän räätälin ja teetättää kotiinviemiseksi afrikkalaisen mekon. Lähtemisestä ei kuitenkaan tullut mitään, kun Maijulla oli vähän heikko olo. Kukaan meistä seitsemästä ei tainnut poistua kotoa koko päivänä.

Illalla kuitenkin alkoi vähän tapahtua. Näimme Jessican kanssa, kuinka perheen taloudenhoitajan poika? kouluttaa koiraa. Poika ainakin roikkuu täällä päivästä toiseen, mutta hänen kuviaan ei ole perheen talon olohuoneessa, niin kuin muista lapsista. Koira, josta olen aiemmin maininnut on siis päivät häkissä ja 22-05 ulkona. Ajat tosin ovat hieman liukuvia. Häkissä on toinenkin koira, resuinen ja likainen karvaturri, joka on joskus ollut valkoinen.


Koirien kopit.

Karvaturri.

Ja juuri kun menin ottamaan kuvaa koirista, niin tottakai siinä toisessa turrissa on pitänyt muutos tapahtua. Ihmettelin, että mikäs valkoinen karvakuono se minua killittää nappisilmillään. Nyt koirasta näkyy kuono ja silmät ja kaikki. Kaveri oli ilmeisesti pesty ja turkkikin oli leikattu ja hoidetun näköinen. Se ei tee pahaa, vaan on kiltti, mutta se toinen. Huh. Bruno on julmetun kokoinen alle vuoden ikäiseksi. Se on rottweilerin näköinen typistetyn häntänsä kanssa, mutta ei kuulemma ole kyseistä rotua. Sillä ei ole mitään käytöstapoja. Yövartija Tomppakin hätistää sitä kepin kanssa kauemmaksi ja jos se liikaa riehaantuu, niin koira saa kengästä. Tosiaan tämä 9-vuotias poika, Noah kuitenkin kouluttaa tätä hurjaa koiraa. Sitä katsoimme silmät pyöreinä, että koira oikeasti tottelee. Istu, odota, jää, tule. Kaikki toimi. Välillä pientä haparointia oli koirassa havaittavissa, mutta oli se kuin ihan toinen koira, varsinkin jos sitä ei ole kauaa koulutettu.

 

Se toinen turri.

Ihmettelystä ei mennyt kauaa kun asunnossamme nousi hirmuinen haloo. Meille soitettiin meidän opiskeluluvasta ja siihen liittyvästä keuhkokuvista, jotka meidän oli pitäny otattaa ennen matkaan lähtöä tuberkuloosin varalta. Meille oli sanottu, että pelkkä kuva riittää, ettei tarvitse lääkärin lausuntoa. Noh nyt se sitten tarvittiin heti seuraavaksi päiväksi. Niiiiih, ei me ollaka ku oltu täällä jo kaks kuukautta, miksi nyt pitää tällaista asiaa kysellä. Syy oli selvä: intensiiviviikolla kaikilla oli niin kiire, sit meille etsittiin asuntoa, sit täyttelimme jotain papereita jonka jälkeen lähdimme Livingstoneen, sitten selvisi ettei meillä ole paikallista tiliä ja opiskelulupa maksu olisi pitänyt tehdä pankkisiirtona, joten siitä tehtiin shekki, sit tuli pääsiäinen ja lopulta shekki, täytetyt paperit ja ennen matkaa Suomesta lähetetyt tiedot meni perille. Tilanne oli se, että lausunto Suomesta yhden päivän aikana TAI jos yliopiston tohtorilääkäri voi kirjoittaa kuvien perusteella kaiken olevan ok TAI sitten meidän pitäisi täällä mennä otattamaan uudet kuvat. Tilanne jäi elämään yön yli.

 

Ja tilanne siis selvisi meidän toivomallamme tavalla. Yliopisto hoitaa. Emme meinaan olleet kovin innoissamme ajatuksesta mennä uudelleen röntgeniin. Aamulla sain myös ajatuksen käydä kysymässä pyykkäriltämme, jos hän tietäisi ketään hyvää räätäliä. Vastaus oli kyllä ja ennen kuin ehdin kysyä, että mitä luulet voisikohan hän tehdä meille pukuja, niin muori oli sanomassa, että voin viedä teidän hänen luokse huomen aamulla. Juu, oikein hyvä tietää, mutta jos vaikka juttelisin tyttöjen kanssa ensin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että sovimme treffit seuraavalle päivälle aamu seitsemän jälkeen, jolloin menisimme yhdessä Falesin kanssa heidän yhteisössä käymään. Siinä sit alkoi heti miettimään mitä haluaisi. Mekko maksaisi 75K eli 11€ ja hame 50K eli 7€.

Lähdimme Kokkolan mukaan Barefeetille kuvauskeikalle. Tällä kertaa siellä piti olla lapsia. Nooh se on aika laaja käsitys. Ikähaitari oli varmaankin jotain 12-22 luokkaa. Mutta hyvin tytöt saivat vedettyä leikit läpi. Vetivät myös samoja tanssilaululeikkejä mitä harjoittelimme intensiiviviikolla. Eivät ihan tansanialaisen opettajan ilmeisiin ja vetkutuksiin päässeet, mutta hyvä suoritus silti.

Kokkola työssään.

 

Keskiviikko aamu jo tulla tupsahti. Innoissani tein aamupalaa ja odottelin Falezin saapuvan jotain yli seitsemän, kunnes oveen kuului koputus ja suurin piirtein kananmunan ollessani puoliksi suussani menin ovelle. Juu tervetuloa vaan, Jessica ja Veera nukkuu vielä, Heini ja Kokkola ei tule ja tuota, noh niinku naamasta näkyy ni aamupala on kesken. Menin herättämään tytöt ja ei siinä kovin montaa minuuttia menny ku olitiin matkalla räätälin luo. Veera tuumasi, että tais olla toinen kerta kun hän on vartissa ylhäällä ja menossa.

Matkalla räätälille.

Maissipeltojen halki käy muzungujen tie. Maissia, maissia ja maissia. Siinä oli upeat maisemat matkan varrelta, sitten Fales sanoo, että kohta ollaan perillä. Niin, se aika on täällä edelleenkin kovin omituinen käsite. Tuosta lauseesta meni vielä ainakin 15 minuuttia, kunnes saavuimme perille. Vähävarainen yhteisö ei kovin kaukana ollut perus slummimielikuvasta. Alueen keskustakin näytti 20 vuotta näivettyneeltä huvipuistoalueelta. Laitteita ollut, mutta taloa ja tönöä ja roskaa paikka täynnä ja ihmisiä sitäkin enemmän. Täälläkö se asuu?! Joutui siinä muutaman kerran hengittää syvään ja samalla miettiä mitä kaikkea mua kotona odottaa. Jatkoimme matkaa ja vastaan tuli sairaala, kauppoja, teurastamo ja vaikka mitä. Kaikki tosiaan aivan kiinni toisissaan. Keräsimme paljon katseita, mikä nyt oli odotettavissakin. Samalla yritti kävellä eteenpäin, kuin en olisi olemassakaan. Muita valkoisia ei siellä meinaan näkynyt.

Ajatukset karistuivat kuitenkin pian, sillä olimme perillä. Räätälimme oli hymyilevä ja ilmeisesti iloinen uusista asiakkaista. Selitin Maijun ja Matun antamat ohjeet mekoista ja samalla Veera ja Jessica katsoivat itselleen mekkomallia kolmesta eri julisteesta. Päätösten jälkeen räätäli alkoi ottaa meistä vuorotellen mittoja. Itse tilasin hameen ja mekon jollainen minulla jo oli, mutta afrikkalaisella twistillä. Räätäli vain naurahti ja sanoi okei, okei. Saa nähdä mitä tuli tilattua.

 

Räätälin työhuone.

Mekkomallin etsimistä.

Olimme jo aikeissa lähteä pois kun Fales kysyy haluttaisiinko me nähdä missä hän kysyy. Ei siinä paljon toisiimme katsottu kun kaikki sanoivat vaan joo tottakai. Hän asui ihan räätälin lähellä. Kotiportin takaa paljastui mies ja leikkiviä lapsia. Lapset olivat hänen siskon tyttären lapsia ja ilmeisesti mieskin kuului tällä siskon tyttärelle. Ulkoa talo näytti ihan mukavalta. Astuimme sisään ja näimme hienosti laatoitetun lattian, mukavat sohvat ja normaalia isomman telkkarin ja kotiteatterin, josta vain itse haaveilen. Älkää siis käsittäkö, että se olisi ollut suuren suuri. Mutta kotona omaan noin 20 tuumaiseen matkatelkkariini se oli kovin iso. Muuta hienoa talossa ei sitten ollutkaan. Peltikatto loisti sisältä käsin ja seinillä ei ollut kuin yksi taulu Jeesuksesta. Keittiössä näkyi pöytä ja pari tuolia, käytävä huoneisiin, ei myöskään ollut mairittelevan oloinen. Olisi ollut kiva nähdä enemmänkin, mutta taisimme olla hyvin erikoisia ja arvostettuja vieraita. Ainakin siitä päätellen, kun lapset tulivat meitä sisään kättelemään niin yksi lapsista kätteli meidät polvillaan. Ei oikein sopinut tämä arvoasteikko minun maailmaani, joten en todellakaan vain istunut soffalla suuren ja mahtavan muzungun elkein, vaan nousin kumaraan tämän pienen tytön tasolle ja kättelin häntä.

 

Kotikylän raitti.

Kaupat ovat aivan kiinni toisissaan.

Kerroimme, että olemme tänään menossa Kamwalaan hakemaan chitengat itsellemme. Falesin sisko kertoi, että hänen tyttärensä Helen työskentelee Kamwalassa ja voisimme soittaa hänelle, jotta hän voisi viedä meidät hyviin kangaskauppoihin. Otimme numeron ylös, kiitimme siitä että saimme vierailla heidän luonaan ja lähdimme pois. Tytöt jatkoivat Falesin kanssa kotiin, olihan hänellä vielä meidän pyykit pestävänä. Itse menin Foxdalelle, joka siis oli aika lähellä. Suomalaisittain. Odottelin siellä Heiniä, jotta päästäisiin taas Barefeetille kuvamaan Kokkolan puuhia.

Koska olin sopinut aikaisemmin, että menen Kamwalaan Veeran ja Jessican kanssa, niin lähdin yksin kävelemään Levy ostarille. Matkalla mut pysäytti yksi auto, jossa istui kolme miestä. Hei oletko sä saksasta? Kuului kysymys. No enhän mä ole. Kovasti yrittivät taas numeroa saada, vaan tällä kertaa ei onnistunut. Olin sulkenut puhelimen akkua säästääkseni, että pystyy kontaktoimaan sitten tytöt paikanpäällä. No jos ei muuta ni sai ne mut ainaki nauramaan lauseella olet kaunis. Ai minä vai? Minä joka olen noussu aamulla kuuden jälkeen ylös ja siitä aloittanut päiväni. Tukka on aivan pystyssä, ei meikkiä ja yöpaitatoppikin jäi kiireessä aamulla päälle niin ja housuissakin on maalia kun Foxdalen naisten vessan liepeillä ei ollut varoituslappua juuri maalatusta ovesta. Tais olla kaverilla näössä vikaa. Lopulta pääsin Levyle ja siellä odotin tyttöjä saapuvaksi. Työt päättivät mennä yhteen vaatekauppaan ja odottelin heitä ulkopuolella. Siihen tulee kuuro kerjäläinen pyytämään lappunsa kanssa rahaa. Kuuro tai e, mutta annoin kaverille 10K eli noin 1,50€. Kaverilla oli kuitenkin sen verran lempeät silmät ja hellyttävä hymy, että menköön vaikka maksu siitä, että sain jakaa hänen kanssaan pienen hetken.

Odotellessa kävin hakemas samanmoiset
kengät, kuin Jessicalla. Tosin vihreät.

Kun vihdoin tytöt tulivat ostoksineen kaupasta (jälleen kerran) ja päästiin Kamwalaan, niin sitten soittelimme Helenille ja odottelimme häntä. Näin vaan täällä tavataan tuntemattomia. No Helen saapui ja näytti meille pari paikkaa. Vihdoinkin kankaita!! Olimme kuitenkin sen verran myöhään liikkeellä eli neljän jälkeen niin kaikki kaupat olivat jo sulkemaisillaan, joten jäi taas kerran kankaat ostamatta. Päätimme lähteä bussilla kotiin. Nappasimme yhden bussin ja tiesimme, että bussin vaihto on edessä. Mutta missä vaihto olisi, siitä ei ollut mitään tietoa. Jos se bussimäärä ei olisi ollut ajossa, paikkaa olisi voinut kutsua bussiinraatojen hautuumaaksi. Bussit ovat raatoja, ei puutu kuin se, että niistä loppuisi bensa. Meidän peräämme huudeltiin kovasti Maria, Maria, Maria. Tunsimme kuinka äänensävyt olivat täynnä sydämiä. Sieltä olisi taas saanut vaikka kuinka monta miestä jos vain haluaisi. Kiitos, mutta ei kiitos.

Kankaita, kankaita, kankaita.

 

Tarkkaan laskettuna kuvassa on 9 minibussia.

 

Kokkola lähti aamulla kuuden aikoihin paikalliseen kylään jonnekin, johon toivottavasti mekin päästään kuvailemaan seuravalla viikolla. Eilisen reissun jälkeen päätimme, että tänään olisi jälleen uusi yritys Kamwalaan. Noh taivaalta tulee taas kaatamalla vettä. En siis kolmannellakaan yrityksellä päässyt ostamaan kankaita. Potutti, kuin lumiukkoa keskikesällä. Ja kappas tuli sähkökatkoskin pitkästä aikaa. No se ei kauaa kestänyt, mutta silti on tekemisen puutetta. Ilman nettiä, telkkaria, lautapelejä tai mitään kummempaa käy aika välillä pitkäksi. Onneksi Jessica on vähän heikko ristikoissa, joten sain häneltä jo reissun alkupuolella ristikkolehden. Muutama sivu täyttämättä ja useasta puuttuu puolet tai muutama sana. Saa nähä kuinka ristikon käy.

Kamwala

Perjantaina sataa tiputellen muutamaa tippaa. Nyt sinne Kamwalaan vaikka olisi mikä. Nyt on pakko päästä ja löytää ne kankaat. Nyt alkaa sen parhaimman  mahdollisen kankaan metsästys. Tänään se on löydyttävä. Pakko pakko pakko. Valinnanvaraa kuitenkin on enemmän kuin liikaa. Noin kymmenen puotia, joissa kaikissa eri kankaita ja vaihtoehtojakin useita kymmeniä. Päätös ei siis ollut mitenkään helppo. Varsinkin kun halusi kankaan olevan sellainen, että se sopii mekkoon tai hameeseen ja vielä ettei se olisi välttämättä niin räikeä, että Suomessa aletaan perään huudella, riikinkukko, riikinkukko. No löysin itselleni verho-, mekko- ja hamekankaat. Hamekankaat tuplana. Täytyy kysäistä josko räätälillä olisi mahdollista tehdä kaksi tai vaikka useampi. Näin halvalla ei saa Suomesta laadukkaita itsetehtyjä asuja ja vielä sellaisia, joita ei ole muilla. Yhteensä 16m neljää eri kangasta tuli maksamaan n.20€. Ei paha.



Saa nähdä mitä näistä tulee.



Lauantaina lähdin Veeran ja Jessican kanssa katutaide festareille. Lähdimme kävellen kohti Foxdalen bussipysäkkiä. Puolessa välin matkaa viereemme ajaa auto, joka lupaa heittää meidät lähelle. Yksin ei tulisi mieleenkään hypätä kyytiin, mutta kolmisin ja päiväsaikaan emme nähneet siinä suurempaa ongelmaa, varsinkin kun olemme nähneet aikaisemminkin paikallista ystävällisyyttä. Siinä perus lätinät taas mistä ollaan ja mitä tehdään, mutta nyt kuultiin jotain ihan uutta. Olette niin valkoisia, että valkaisetteko ihonne lumella. Hah. Ja minä kun olen yrittänyt täällä saada väriä itseeni. Vaikka vähän on tarttunut, niin sopisi enemmänkin tarttua, että edes kerran elämässäni en olisi vielä Suomen kesän lopulla sellainen vaalea lakana.

Löysimme lopulta mukavasti perille. Kiitos Veeran Awardsikontaktin, meidän nimi oli kutsulistalla. Kas kun päästään jonoon ja mies tulee vihkonsa kanssa meitä vastaan, niin ei meidän nimistä ollutkaan tietoa. Veera selitti tilannetta ja niin menimme viereisestä portista sisälle. Saimme maailman huonoimmat ja epäkäytännöllisimmät rannekkeet käteemme ja olimme valmiina festaroimaan. Ranneke oli vain päältä laminoitu ja se kiinnitettiin sinitarran oloisella liimalla niin, että sitä voi vaan kiinnittää ja irrottaa uudelleen ja uudelleen. Pihalle oli rakennettu skeittiareena jossa nuoret skeittipojat harjoittelivat ennen jonkinlaista kisaa. Menimme kuitenkin ensin sisälle katsomaan mitä sieltä löytyy. No mutta siellähän oli menossa jonkin tanssin kaksintaistelut. Kysyin vieressä istuvalta mieheltä, että mitäs nämä tanssivat. Hänen naisensa sitten kertoi tyylin olevan jerking.



Tytöt seuraavat jerkingiä.

Joo ei sitten aavistustakaan onko sille suomalaista vastinetta. Näytti hieman huvittavalta. Breikkauksen ja baletin sekoitusta jos minun pitäisi sitä jotenkin kuvailla, vaikken tansseista ja tyyleistä mitään tiedäkään. Oli kyllä tosi mahtavaa katsella toisten taitoja ja onnistumisia. Yleisö oli mukana hurraamassa todella mahtavasti. Olisi ollut kiva nähdä itse finaali, sillä semifinaalitkin olivat melkein pelkkää taputusta ja hurraamista.

Skeittihommia.

Kävimme myös ulkona ihastelemassa, kuinka kaksi poikaa tekivät graffitteja. En tiedä olivatko he päivän ainoat taiteilijat. Muita ei ainakaan näkynyt koko ulkonaolon aikanamme. Kuitenkin suuremman huomion meiltä sai skeittarit. Seurasimme skeittikisaa ja oli mahtava huomata kuinka osallistujat taputtivat myös muiden onnistumiselle. Itsehän en koko lajista tajua mitään, mutta hyvältä se näytti. En tiedä temppujen nimiäkään, mutta sen verran osaan sanoa, että pojat eivät ole ainakaan useita vuosia harjoitelleet tai sit täällä ei vaan tiedetä paljon vaativimpia temppuja. Kesken kisaa kaikki ulkona olevat ihmiset pyydettiin sisään, jotta voidaan ottaa jonkin sortin ryhmäkuva, jotta saadaan Sambia maailmankartalle. No ei se sit ihan perinteinen ollutkaan, kun kaikki tanssivat. Minä en, minä otin kuvaa. Yleisö pyydettiin siis salin keskelle ja samalla opetettiin jokin liike, mitä sitten ihmiset harjoittelivat kerran ja sitten kaikki jo pistivätkin tanssiksi.

Pojat vähän taiteili.

 



Päivän ateria.

Päätimme poistua alueelta kohti Arcadesia. Halusimme kokeilla kreikkalaista ravintolaa, jonka olimme nähneet aikaisemmin. Kreikkalainen osoittautui ravintolaksi, josta sai vaan merenelävää. Ja minä ehdin jo haaveilemaan kunnon piffistä valkosipulilla ja muilla kivoilla mausteilla marinoituna ja kunnon keko tsatsikia siihen päälle. Vaan ei, eikä kallooni mahtunut juuri muuta ajatusta. Jessicakin hieman empi joten hän heitti allergiakortin pöytään. Kas kun Miia on allerginen mereneläville ni katotaan nyt syödäänkö täällä. Saimme hieman lisäaikaa miettiä mitä tehdään ja lopulta pitkin hampain päätin sitten ottaa ranskalaiset halloumilla ja tsatsikilla. Vaan kuinka ollakaan. Koko hiivatin puljusta ei löytyny tsatsikii ja lisäkehalloumia oli mahdoton saada ranskalaisiin, koska nekin olivat lisäke. Täti heitti, että talo maksaisi salaatin, mutta lause meni niin nopeasti ohi, eikä aivokoppani ehtinyt sitä rekisteröidä ja nälkäinen Miia ei nähnyt muuta kuin punaista ni otin sit vaan ranskalaiset. Olivat vielä suolattomiakin kaiken lisäksi.

 

Mieliala koheni kertaheitolla, kun tytöt sanoivat, että naapuriravintolassa Rhapsodyssa saa hyviä drinksuja. Päätimme mennä ottamaan yhdet jälkkäriksi. Meidän pöytäämme palveli nuori mies, joka selvästi iloinen meistä. Taisimme olla ainoat asiakkaat, jotka edes vähänkään juttelivat hänelle. Noh yksi jälkiruoka vaihtui toiseen ja kolmanteen. Tarjoilija ihmettelee kuinka paljon me oikein juodaan ja päätti ottaa tehtäväkseen juottaa meidät humalaan. Eipä ole tainnut kuulla koskaan suomalaisesta juomakulttuurista, koska ei onnistunut suunnitelmassaan. Epäilimme juovamme makeutettuja vesiä. Viidennen drinkin jälkeen päätettiin, että nyt on aika lähteä kotiin tai ainakin vaihtaa paikkaa. Viisi drinkkiä tuli muuten maksamaan hippasen alle 20€. Mukana oli muun muassa Long island ice tea ja parit martinit. Jotkin asiat ovat täällä niin paljon halvempia kuin Suomessa, mutta ei suinkaan kaikki. Ruokakaupassa hintataso on aika samanlainen.

 

Ekat drinksut.

Long island ice tea.

 

Päätimme käydä yhdellä olusella vielä Times nimisessä paikassa. Se oli aivan tupaten täynnä, heippamoit vain raikuivat kun valkonaamat astelivat sisään. Jotkut yrittivät saada meistä juttukaveria, jotkut muut vähän enemmänkin. Mutta emme vaan taaskaan lämmenneet. Siemailtiin oluset aika nopeasti alas. Paikka ihmisineen alkoi suoranaisesti ahdistamaan. Tyhjät pullot pöytään ja menoks. Taksi löytyi heti, koska taksijono on aivan Timesin vieres. Tuttuun tapaan kuskille kerromme missä asumme ja tien olevan todella huonossa kunnossa. Joo joo, tiedän suunnan ja tien. Menoks vaan. No selvä homma 60K tulee maksamaan matka. Ei hätää. Kunnes päästään kotiportille. Ottaisin 70K. Euroissa ero ei ole kuin 1,5€ mutta hän tiesi missä asumme ja tiesi tien kunnon, jotten lykkäsin kouraan sen aluksi sovitun hinnan.

Iltanäkymä.



Kaikkea kivaa.

Sunnuntaina menimme nelisteen jälleen Arcadesille sunnuntaimarkkinoille, jossa olemme aikaisemmikin käyneet joskus alkuaikoina. Huomasi, että tällä kertaa me ei oltu se muzunguriiston kohde. Olemmeko sittenkin ruskettuneet sen verran, että meistä huomaa, ettemme ole ihan ensimmäistä kertaa liikenteessä?! Wau. Saatiin aika rauhassa katsella ympärillemme ja hankkia tuliaisia. Tuollaiset markkinat on vähän arkaluonteisia ottaa kuvia, mutta pah nyt niitä otetaan. Tulkoot valittamaan, mää tartten blogiin kuvan! Markkinoiden jälkeen menimme vielä kaupassa käymään. Mitäs ihmettä minun korvani kuulevat… SUOMEA! Eikä se tule Jessican tai Heinin suusta. (Veera oli jo muualla.) Käännyn ympäri ja sammakko hyppää suustani. Sä puhut suomea? Hyvä Miia, mitä ilmeisemmin jos kerran ymmärsit. Sitten Jessicakin tuli siihen ja hetki rupateltiin mitä pikkuinen rouva tekee Sambiassa, lapset ja sambialainen mies ja kaikkee. Loppu arvattavissa, kyllä kerroimme myös mitä me täällä teemme. Pääsimme kaupasta ulos ja vähän vielä oli hölmö olo. Täällä on noin 30 suomalaista vakituisesti koko miljoonakaupungissa ja me törmätään ainakin yhteen. En tiedä olikos sit lapsilla mikä kansallisuus. Ja sitten hypättiin taksiin. Kas kummaa kun se sattui olemaan sama edellis yön känkkäränkkä taksi. Noh, otti meidät kuitenkin kyytiin ja vei kotiin asti. Jälleen homma maksoi 60K. Illalla aloin katsella millaisia kuvia sain aikaiseksi markkinoilta. Parissa kuvassa on jotain tuttua. Kaupassa tavatut lapset ja äitihän ne kuvassa näkyy. Mikä tuuri. No, olihan se kiva saada heistä sit täydellinen vahinkosalakuva. 

 

Faktaa/infoa:
-Siinä missä me hikoillaan, niin täällä ihmiset pitää villapaitaa ja pipoa. Muutama karvalakkikin on tullut vastaan.
-Täysin rasvattomassa maidossa on 0,5% rasvaa.