torstai 16. huhtikuuta 2015

Mitä kaikkea minä näenkään?


Taas on viikko kulunut. Tässä alkaa miettimään, että mihin tämä aika juoksee. Ollaan jo kuitenkin yli puolenvälin reissua. Just mä ilmoitin koulussa, et olen kiinnostunu tästä reissusta, just mä pakkailin matkalaukkuja, just kuulin ekan kerran muzungu ja just me vasta muutettiin tänne Roomaan. Pelottavan lohdullista ajatella, että pian tämä osuus elämässäni on ohi. Sitä miettii jo, että mitä jätän tänne jälkeeni. Olenko osannut antaa itsestäni jotain paikallisille, olenko voinut olla tarpeeksi osa toisen elämää, muistavatko ihmiset minut, kun olen jo lähtenyt? Entä mitä minulle tästä kaikesta jää käteen? Luulen, että jälkimmäiseen kysymykseen saan vastauksen vasta ajan kanssa. Ehkä se iskee heti ensimmäisellä viikolla päin kasvoja, tai sitten vasta asia valkenee syksyllä tai kenties talvella. Tai sitten pääni sisällä asiat myllyävät vielä sitäkin pidempään.
Nyt kuitenkin jätän taas pohdiskelun hetkeksi, jotta saan kerrottua, mitä tällä kertaa on tapahtunut viikon aikana. Ja nyt muuten tulee paljon kuvia.

Viikko alkoi melkein toistamaan itseään, tosin ilman sadetta. Zambian music awards eli paikallinen Emma Gaala, jossa Jessica ja Veera ahertavat on tämän viikon lauantaina. Nyt alkavat tanssijat harjoitella vasta ensimmäistä kertaa bändin kanssa.
Tanssijat reenaa ekaa kertaa bändin kanssa.
Suurin piirtein tässä vaiheessa Suomen kaavassa tapahtumassa ku tapahtumassa tehdään vielä viimeisiä viilailuja ja katsotaan, että kaikki on niin kuin pitää ja tehdään vielä viimeisiä harjoituksia. Ja täällä tytöt hoitavat asioita, jotka olisi voitu tai pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Joten työt ovat tehneet hyvin pitkää päivää, sellaisia noin kellon ympäri pituisia päiviä. Osa tietty ollu vaan odottelua ja istuskelua, mutta kuitenkin. Huvittavaa tässä on se, että silloin joskus alkutapaamisessa sanottiin, että mua ja Heiniä saa käyttää kyllä järjestelyssä. Vastaus oli, että nooooh, tytöillä on sellasii neljän tunnin päiviä, et töitä ei varmaan riitä teille. Just.

Tosiaan maanantaina käytiin sit kuvaamassa tanssireenejä, jotka piti alkaa yhdeksältä. Juu kyllähän ne alkoi ku Veerakin oli paikalla, mut missä hitossa kaikki muut on? No meni siinä tovi ennen kuin tanssijat saapuivat. Pientä hapuilua välillä oli vielä havaittavissa, mutta kyllä liikkeet suurin piirtein oli sinne kalloon jollain lailla taottu. Oli ihan kivannäköistä ja välillä aika suurieleistäkin, mutta mitä minun silmäni näkevätkään?! Joku hyppii perseellänsä?! Miten sellainen on edes mahdollista, minulle ainakin totaalisen tajunnanvastaista. Onko aivan varma, ettei sillä ole naruja kainaloissa ja nilkoissa ja joku kiskoo niistä, kun se pomppii pyllyllään…

Reenipaikka oli aivan Foxdalen vieressä. Otin haasteen vastaan ja menin hakemaan meille lisää sähköä Foxdalella sijaitsevasta myyntipisteestä. Täällä on sellainen pömpeli seinässä, jossa kulkee sähkön käyttölukema. Sitten sitä täytyy ostaa lisää, kun se on loppumassa. Meidän sähkönkulutus kuukaudessa on suurin piirtein 5€/naama, mutta pitää ottaa huomioon, ettei meillä ole kuin jääkaappi uuni/hella ja muutamat lamput ja tietty se mitä puhelimia ja koneita ladataan tai välillä laitetaan lämmin vesi suihkuun.
Sähköpömpeli.
Menin sitä sitten hakemaan. Jono oli pitkä ja jännäilin vähän olenko oikeassa jonossa, sillä huonekauppatalokiskassa, en oikein tiedä miksi sitä kutsuisi, niin oli kolme tiskiä. Yhdestä ei ole vieläkään tietoa, mutta keskimmäisestä saa postipalveluja ja nettikahvila aikaa ilman sitä kahvia. Ja sitten oli se oikea tiski, josta saa sähköä ja ilmeisesti jotain muutakin. En nimittäin jäänyt kyselemään, sillä minun piti palata hommiin. Äärimmäisen näppärästi meni. Kysyin, että tästäkö sitä sähköä saa ostettua. Täti tuumasi, että joo. Tyrkkäsin hänelle puhelimeni, jossa oli meidän sähköpömpelin numero ja isännän nimi. Sitten heitin 200K eli noin 30€ tiskiin ja sain kuitin. Sähkö oli nyt hoidettu. Tai ainakin luulin niin. Huomasin, että kuitissa oli pitkä tunnusluku joka piti näppäillä. Kotona sitä ihmeteltiin, että mitenköhän se näppäillään, kun numerosarjassa näkyy välilyöntejä ja numerot ovat kahdella rivillä. Pömpelissä näkyy korjausnappi ja enter/rivinvaihtonäppäin. Me 6 blondia ja yksi punapää päätimme olla avuttomia blondeja ja kysyä apua, koska ei sitä tiedä mitä tapahtuisi jos väärin näppäiltäisiin. Ja kun ei nää korjaushommat ole täällä niin kovin laadukkaasti ja nopeasti sujuneet. No saimme apua ja nyt sähkö pelaa. Jes.

Tiistaina päätin sitten yksin lähteä Foxdalelle nettikahvilassa ja kaupassa käymään. Päivisin seutu on ollut turvallista liikkua yksinkin, mutta illemmalla auringon laskettua ei sit olekaan enää niin turvallista. Menomatka oli jo tutuksi tullutta moikkailua ja kuulumisten vaihtoa puolin ja toisin. Matka meni mukavasti kuunnellen musiikkia ja nauttien pilvenraosta pilkistävästä auringosta. Nettiaika hupeni todella nopeasti, no otinkin vain puoli tuntia kokeeksi, että kuinka hyvin se toimii. Ei häävisti, mutta olisi se huonomminkin voinut toimia. Sitten menin kauppaan. Kaupassa meni sähköt. Muutamassa sekunnissa mielessäni kävi monta asiaa. Nytkö rosmot hyökkää, onko mun turvallista olla täällä. Jos on niin kauan tää kestää. Mitäs sit ku olen valmis, eikä sähköjä näy takas ni voinko maksaa ollenkaan… Sitten ne sähköt onneksi palasikin. Jännän elokuvan saisi moisesta, tai no monia varmaan tehtykin. Itseasiassa omistan yhden samantapaisen.  Mutta jatketaanpa tarinaa kotiinpaluusta. Pääsin kaupan ulkopuolelle ja näin kolme koulutyttö, täällä on siis koulupuvut, niin näppäränä tyttönä päättelin heidän olevan koululaisia. He hieman kikattelivat ja sitten kohdallani yksi tokaisi: olet niin valkoinen. Ja kosketti käsivarttani. Öööö, kiitos?! Vai mitä ihmettä siihen olisi pitänyt vastata. Taisin varmaan vaan sanoa, että tiedän ja jatkoin matkaani.
Foxdalen pihalla on leijona, strutsi ja antilooppi.
Yleensä matkaan menee noin puoli tuntia, tällä kertaa kävelin aaaivan rauhassa nauttien näkymistä ja otin kuvia. Matkaan meni noin tunti. Aina on muka kauhea kiire ja pakko vaan touhottaa eteenpäin. Tätä hetkeä olin odottanut!
Kukkia.


 
 
 
 
 
 
Paras totella.
 
 
 
 
 
 
 
Rakenteet kesken.













Eebenpuu.























Ojan pielusta.
Muuri ilman suojausta. 

Vastaani kävelee iloisia naamoja, nyrpeitä naamoja ja naamoja, jotka eivät kiinnitä tai halua kiinnittää mitään huomiota. Jotkut vierastavat katsetta ja toiset moikkaavat ystävällisesti ja joku huikkaa huomenta, vaikka kello on neljä. Taksipysäkillä on pari autoa ja toiseen vaihdetaan renkaita. Hyvin näyttää homma kulkevan. Moikkasivat eka. Moikkasin takaisin ja lisäsin, että jaaha teillä on paljon töitä tekemättä. Miehet vain nauroivat ja sanoivat joo joo. Tämän jälkeen molemmat osapuolet jatkoivat taas omia toimiaan.

Pääsin hiekkatielle. Olin siis noin puolessa välin matkaa. Näin jo kauempaa, kuinka neljä tyttöä leikkivät jotain. Pääsin lähemmäksi ja näin heillä ohuista kankaanriekaleista kasaan kyhätyn twist-narun. Siis se mitä kaksi ihmistä pitää vastakkain seisten nilkkojensa ympärillä ja sit tehdää jotain kuvioita ja toiset hyppii..

Kotimatkan hiekkatieosuus.
Yksi tytöistä pyysi rahaa ja hänelle oli pakko sanoa, ei ole. Vaikka olisi, niin emme voi kuitenkaan sitä sanoa, sillä seuraavana päivänä olisi koko kylän lapset surusilmillään meitä tuijottamassa ja käsi ojossa sanoen money, money, rahaa, rahaa. Päätin kuitenkin kääntyä parin askeleen jälkeen ja kysyä, että mitä tytöt pelaavat, vaikka oikeastaan tiesinkin sen jo. Yksi tyttö näytti, että näin, johon minä tokaisin: wauuuu, sinähän olet hyvä. Ja niin tytöt jäivät hykerrellen leikkimään.

Jätin tytöt jälkeeni ja näin edessäni seitsemän poikaa, jotka tulevat minua kohden. Ajattelin, että money, money muzungu sieltä kohta tulee, mutta ei. En ymmärtänyt sanaakaan mitä hekotellen he puhuivat, mutta sen huomasin, että he puhuivat minulle. Ohitin pojat ja sitten mulla välähti. Käännyin ja huusin heidän perään Kiitos, sitä samaa teillekin. Pikkupojat repesivät hirmuiseen naurunremakkaan. Vaikka ei siis rahaa ole antaa, niin voi saada nämä lapset jollain muulla tavalla hyvälle mielelle. Päivän hyvä työ siis tehty.
 


Hostellin rakentaminen jäi kesken, sillä rakennuttaja kavalsi rahat.
Luonto on aikas villiintynyt sisäpuolella.
Vasen vie huonomaineiseen
yhteisöön, oikea kotiin.
Joku on hylännyt omat
kenkänsä tienposkeen.


















 
 
 
 
 
Keskiviikko alkoi hyvin omituisesta unesta heräämisellä. Uni oli jopa niin omituinen, että sen olisi voinut laskea malarian estolääkityksestä johtuvan, mutta edellisestä pilleristä oli jo viikko. Lisäksi malariaunet ovat jääneet jo näkemättä. Eikä onneksi muita oireitakaan ole tullut, toisin kuin ensimmäisten nappuloiden kanssa. Tosiaan, Jessican piti lähteä todella aikaisin töihin. Herätys oli siis joskus viiden maissa. Repesimme myös pienoiseen nauruun. Olin edellisenä päivänä pessyt itse alusvaatteet ja jättänyt ne ulos kuivumaan. Kurkkasin verhon raosta, että vieläkö koirat ovat pihalla, sillä toisella koirista ei ole minkäänlaisia käytöstapaisia ja kaveri on vielä pentu, tosin sellainen reippaasti yli polven korkuinen pentu. No sitten näen, että meidän yövartija Thomas eli Tomppa nostaa yöllä narulta tippuneita vaatteita ja kyllä.. Hän suuntaa askeleensa myös minun alusvaatteilleni ja nostaa ne kiltisti takaisin narulle. Tuumasin tytöille, et nyt on musta mies käyny mun alushousuilla, mutta pidemmälle ei päässy. Ja sitä todellakin hetken nauroimme. Mietinkin, että voinko sen tänne kirjoittaa, mutta tehty mikä tehty.
Erikoinen aamu saa jatkoa, kun Jessica ei meinaa päästä ulos portista. Tomppa on nääs jo lähtenyt kotiin, eikä voi siis avata porttia. Hyvin toimii tämä vartiointi 24 tuntia päivässä. Noh, menin Jessican luo seuraksi ja samantien ovi aukesi. Jessica oli soittanut Tompalle ja Tomppa jollekkin päätalossa olevalle. Noh palailin takas omalle talolle ja päätin siirtää alushousut toiselle narulle ja laittaa ne kiinni pyykkipojilla. Sitten saapastelee isäntä ulos hämmentävän värisessä aamutakissa autolleen ja huikkaa huomenet. Vasta sisällä tajusin, miksi väri oli niin hämmentävä. Se oli sama mikä omituisen uneni merkityksellinen talo. Vaalea mintuhkon vihreä. Ihmettelin yhtäläisyyttä hetken, kunnes painoin pääni takaisin tyynyyn.

Kun sitten uudestaan heräsin ja aamupala oli syöty, oli aika lähteä Kokkolan mukaan Green Living Movementm organisaation luokse. Tytöt olivat kertoneet, että paikka sijaitsee omituisella alueella. Zombialueella. Alueella on monta taloa ja kauppaa ja vaikka mitä, huvipuistokin jopa. Kaikki ovat vaan tyhjillään tai hylättyjä. Lisäksi liikennettäkään ei siellä juuri ole. Jaha, sinne siis. Onhan kamerassa varmasti virtaa? On.
Päästään paikalle, ni kyllähän sitä liikennettä ja ihmisiä on. Tönöt näyttävät kyllä aika hyvin siltä, mitä tytöt kuvailivat, mutta ei ihan niin huvipuistoalueelta. Sitten selvisi, että se on ollut vähän sivummassa. Sinne sitten tapaamisen jälkeen. Itse tapaaminen sujui hyvin ja selvisi, että pääsemme tyttöjä kuvamaan seuraavalla tai sitä seuraavalla viikolla paikalliseen kylään. Se tulee olemaan kyllä varmasti kokemus ja siitä sitten aikanaan. Pakko vielä sanoa, että siellä kierrellessämme vastaan tuli talo, joka oli jälleen uneni talon värinen. Aloin kieltämättä hieman epäröimään itseäni ja miettimään sen merkitystä. En keksinyt vastausta.

Lähdimme metsästämään kadonnutta huvipuistoa. Löysimme pari selkeästi sinne kuuluvaa pikaruokapaikkaa ja minijunan raiteineen. Ei siis mitään muita härveleitä, ellei muutamaa maatalouskonetta ja vanhaa auton rotiskoa lasketa. Kuvat silti puhukoot puolestaan zombikylästä. Tytöt lähti huvipuistoon, emme kuitenkaan huvittuneet.

Reitti on selvä.








Aluetta ympäröi mikäs muu kuin muuri.


 
 
 
 
 
 
Ruokapaikkoja.
 
 
 
 
 
 
Esiintymislava kenties.
 
 
 
 
 
 
 
Minijunat kiersivät aluetta ympäri. Aikoinaan. 


















 

 
 
 
 
Portti hauskuteen.
 
Sisäänpääsylippujen myyntitiski.
Naisten vessa. Käynti maksaa 0,30€
 
 
 
 
 
 
 
Roskaa löytyi vaikka kuinka paljon.
 
 
 
 
Veturien jäänteet.
 
 
 
 
 
 
 
 
Tytöt päätti lähtee ajelulle.

 
 
 
 
 
Ja minä myös.

 
 
 
 
 
 
Tervetuloa mihin?

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
Paikka oli hyvässä kunnossa.
Päivälliseksi olisi tarjolla kanaa.

 
 
 
 
Uima-allas.

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Torstaina lähdimme jälleen Kokkolan mukaan. Tällä kertaa menimme Barefeetille, jossa olimme käyneet jo intensiiviviikon aikana. Kauhee ku siitä on pitkä aika ja siitä ensimmäisestä suuresta shokista kun mentiin slummiin. Joka tapauksessa, työt saivat pidettyä ensimmäisen kunnon työpajan. Siihen kuului teatteri- ja improvisaatioharjoitteita. Tyttöjen toiminta näytti hauskalta ja selkeästi heistäkin näki, että nauttivat työstään. Sitten käytiin vielä awardsien pääkallopaikalla katsomassa mikä siellä on tilanne. Hitaasti, mutta varmasti lava rakentui.

Perjantaina kävelin taas Foxdalelle, jotta saisin edellisen viikon blogin julki ja hoidettua pari muutakin hommaa samalla. Netissä meni puolitoista tuntia, sitten äkkiä kauppaan ja tein jälleen rauhallisen kotiinpaluun. Tällä kertaa kävelin toisella puolella tietä, jotta saan kameraan tallennettua eri kohteet.
Lasinpalasia muurin yllä.
 
Kuivaa ja märkää.

Pihakoristeita näkee äärimmäisen harvoin
muurien ulkopuolella.
 
 

 
 
 


 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Jännä puu.
Pikkulapsen sandaali.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Muurahaisten tekosia.
Pulloista ei saa panttia.
 
Ja sitten koitti lauantai. Awards-lauantai. Tyttöjen piti mennä VASTA kymmeneen töihin. Me mentiin hieman perästä kameroinemme. Otimme siinä aluksi vähän kuvaa ku tytöt laittaa paikkalappuja tuoleihin kiinni, joita oli muuten reipas 1300. Ja täytyy sanoa, että kyllä oli pieneen tilaan saatu upea lava valoineen ja seinineen. Oli todella hieno, yksinkertainen, kätevä, mutta silti näyttävä.
Sambian vapaudenpatsas.
Sitten päätimme lähteä ottamaan kuvaa vähän ympäristöstä. Sitten lähdimme heti Levy ostarille hakemaan tytöille ja itsellemme ruokaa. Kello oli neljä. Meille oli aamupäivällä tilattu lounas, mutta siitä ei ollut mitään tietoa. Levyllä Heiniä odotellessani tulee joku valokuvaaja juttelemaan ja kysymään numeroa. Täällä periaatteessa on hyvä antaa se numero, sillä jos siitä kieltäytyy, niin sitä pidetään todella törkeänä. No annoin  numeron ja ajattelin, ettei tyypistä koskaan tule kuulumaan mitään, joka on siis ihan tyypillistä. Tämä numeroiden vaihto on vähän sama asia kuin se lämpimikseen juttelu. Paljon sitä tehdään, mutta se ei usein  johda mihinkään.

Pääsimme takaisin juuri ennen auringonlaskua siinä kuuden maissa. Meidät ohjastettiin suoraan syömään lounasta. Hyvälle maistui, kun nälkäkin jo oli. Sapuskoinnin jälkeen kiitin keittiötätejä ruoasta. Saimme vastaukseksi leveän hymyn ja kysymyksen, voisivatko päästä meidän kanssamme kuvaan. Siis meidän? Tavallisten suomalaisten naisten kanssa samaan kuvaan? Paikallahan oli siis paikallisia tanssijoita ja laulajakin, mut eeeeei.. Meidän kanssa. Kuvaussessiosta päästyämme siirryimme bäkkärille, missä tytöt jo olivat. He olivat saaneet seuraa etelä-afrikkalaisesta nuoresta miehestä. Heitä oli iso kasa siis rakentamassa lavaa, valoja ja osa heistä toimi kameratiimissä. Vähitellen alkoi olla tunnelma katossa, kun huomasi, että paikalla pyöri työntekijöiden lisäksi muitakin ihmisiä. Saimme luvan mennä kuvaamaan meikkausta ja vaatetusta.
Sambian Cheek.
Piti siinä aavistuksen verran heittää tekohymyä kuvauslupaa suurilta artisteilta kysyessä, mutta kaikki olivat vaan hymy korvissa, että joo joo tottakai. Edelleen ajatus on todella hämmentävä, että siellä vaan me Sambian suurien starojen kanssa ollaan samassa tilassa, eikä kumpikaan osapuoli ole asiasta moinaaskaan. Minulta illan aikana joku mies kysyy missä on meikkausosasto ja neuvon hänet sinne. Ei mitään tietoa kuka hän oli. Eräs nainen tulee voittopystinsä kanssa kysymään voiko hän mennä istumaan takaisin omalle paikalle. Ei mitään tietoa kuka hän oli. Ai nii, ja oli muute semmosii pukuja ja kampauksia naisilla et huh heijaa.
Vihreällä rannekkeella oli oikeus päästä kaikkialle.
Jaettavana oli reipas 30 pystiä.
Show alkoi olla loppupuolella ja jalat oli aivan rätti rikki ja poikki. Viimeinen esitys ja se oli siinä. Sitten kaikki juostiin vessaan mutustamaan päivän ruoka ja hengähtämään hetkeksi. Tiedossa oli jälkikemut. Olisikohan mulla ja Heinillä sinne asiaa, vaikka ranteessamme olikin työntekijästä kertova ranneke. Noooh, sinne vaan muiden sekaan. Kyllä yksi kalja muuten maistui, vaikken muuten olekaan mikään kaljasieppo. Illan aikana tuli taas vaihdettua yksi numero. Tuskin hänestäkään mitään kuuluu. Sitten tilattiin eli otettiin toiset ilmaiset bisset Jessican kanssa. Se alkoi jotenkin molemmilla takkuamaan. Väsymys.
Päätimme kolmisin, Jessica, Heini ja minä luovuttaa ja lähteä taksilla kotiin. Veera jäi kemuttelemaan. Olimme kävelemässä pääportin ulkopuolelle, kun viereemme kaartaa auto. Autosta kurkkaa herrasmiehen oloinen heppu kysyen, että mihin olemme menossa. No kotiin. Hän lupasi heittää meidät kotiovelle 500% varmuudella. Ei kuulemma kolmea valkoista naista voi yöhön päästä kävelemään. Katsoimme hetken toisiamme miettien uskaltaako hypätä kyytiin. Kyllä. Pääsimme matkaan ja herra sanoo, että käy jossakin nopeasti, parkkeeraa autonsa ja jättää meidät sekä autonavaimetkin autoon. Siinä hetki tuumailtiin, että mitäs ihmettä juuri tapahtui. Jessica heitti, että  se lähti sopimaan hyvää hintaa kolmesta valkoisesta naisesta. Ei kuitenkaan, sillä mies saapui jonkun naisen kanssa takaisin autolle. Heitimme naisen vähän matkan päähän ja sitten mies kuskasi meidät kotiportille asti. Kyyti ei maksanut mitään. Luvattiin tehdä lounas joku päivä = lämpimikseen jutustelua.

 

Faktaa ja pohdiskelua:
-Perhoset vaan lentää, eikä pysähdy. Olet siis onnekas jos näet sellaisen tienposkessa tai kukassa.
-Täällä ei ole mitään desibelirajoja. Ei baareissa, ei konserteissa, ei missään.
 
 
 

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Täällä ei tapahdu mitään... Vai oisko noin?!


Meillä sataa vettä!! Mitä ihmettä on oikeen tapahtunut, ei nyt enää sitä vettä pitäisi tulla tai ainakaan näin paljon. Viisas internetti kertoo, että huhtikuussa on keskimäärin viisi päivää jolloin sataa vähintään 1mm ja koko kuussa sataa keskimäärin 30mm. Mitäköhän se luontoäiti on mahtanut ajatella?! Vettä tulee ku saavista kaatamalla pitikin viikkoa ja nyt sitten ne ukkoset ja salamatkin näyttäytyvät kunnon mahdilla, niin että melkein kaikki niitä kuvailivat enemmän tai vähemmän. Allekirjoittanut kuuluu jälkimmäiseen porukkaan. Kävin kuvaamassa vähän ja sit luikin nopeasti takas sisään.
Mutta palataanpa ihan alkuviikkoon. Olimme siis palanneet edellisenä päivänä Livingstonesta. Hienot muistot pyörivät vieläkin mielessä. Jessica ja Veera ovat menneet töihin. Pitäisi siellä käydä kuvailemassa ja niinhän me tehdäänkin. Päästään paikalle ja heillä alkaa KOLMEN TUNNIN kokous, jolloin me vaan könötetään vieressä ja odotetaan, että se loppuis. No ei loppunut, mutta nettiaika puhelimesta loppui joten pakko keksiä jotain muuta tekemistä, jotta pysyisin hereillä. Otin siis exel taulukkoni esiin ja aloin kirjailemaan ylös mitä kuluja on tullut viime viikolta. Pidän siis kirjaa huvikseni, että mihin ja kuinka paljon täällä on kuluja ja aion pitää myös kirjaa sitten kolme kuukautta Suomen päässä niin on sitten vähän vertailukohdetta. No loppu se viimein ja saadaan otettua viimeiset kuvat, jonka jälkeen suuntasimme Heinin kanssa läheiseen ostoskeskukseen ja kauppaan, sillä jääkaappi näytti aika tyhjältä jokaisen osalta. Muuta ei sitten maanantaista jäänytkään käteen. Niin kuin huomaatte. Ei edes kuvia.

Eipä tiistaistakaan ole kovasti sanottavaa. Laiskotuttaa kovasti ja sataa vettä. Miksi juuri nyt pitää sataa vettä, kun aktiivisen Livingstonen jälkeen sitä voisi vaan mennä altaalle pötköttelemään. Kerrankin kun jaksaisi ja haluaisi. Ei. Mökötetään sitten sisällä koko päivä 
Keskiviikko meni aika samalla kaavalla. Vettä sataa heti aamusta, joten pyykkimuorikin tulee töihin vähän myöhemmin ja kovasti pahoittelee sitä. Tuumattiin vaan, että ei mitään hätää. Hänen tapaaminen olikin koko keskiviikon kohokohta, joten kerronpas siitä. Pyykkivuori oli kaikilla aika suuri, joten vähän arkaillen muori kysyy josko voisi saada vähän enemmän palkkaa. No todellakin! Ei kaada meidän budjettiamme pari lisäeuroa. Muori oli iloinen. Muorin nimi on muuten Falez. Olemme kolmena viikkona tehneet hänelle vähän aamupalaa. Kävin kerran kysymässä, että maistuisiko kuppi teetä tai kahvia. Silmät alkoivat loistaa ja vastaus oli teetä kiitos. Kysäisinpä vielä et maistuisiko vaik leipäpalanen siihen kylkeen. Silmät loistivat vielä enemmän.

Pöytä on katettu.
Niinpä siis jälleen kipitin kysymään maistuisiko hänelle aamupala? Ja varmaan arvaattekin, että ne silmät tuikkivat jälleen kirkkaina. Joten ilosta hykerrellen, kuin pieni lapsi kaivan varannoistani leipää, kurkkua ja maitoa. Yhteishyllystä voi, sokeri, tee ja pari keksiä. Heini antaa pari palaa juustoa. En oikeen tiedä kummalle tämä aamupalahetki on suurempi juttu Falezille vai mulle.

Siinä sitten hän istahtaa katetun pöydän ääreen Maijun ja minun seuraan. Olemme kyllä syöneet jo, mutta se ei näyttänyt haittaavan. Siinä hän laittaa teen hautumaan ja rupatellaan hetki mukavia. Sitten hän ristii kätensä ja noh, en tiedä mitä sanoi tai kiitti mielessään. Ja Maiju jatkaa kyselyitä, kunnes huitomisestani huomaa, ettei nyt sovi kysyä mitään. Hups. Eipä hän kuitenkaan ollut hämillään asiasta. Mielellään hän jatkoi meidän kanssa rupattelua. Välillä tuli tietenkin vähän omituinen ja hämmentynyt olo. Mistä hänen kanssa voisi keskustella ja kuinka henkilökohtaisia asioita häneltä voisi kysyä? Noh hän on 58-vuotias leski ja hänellä on kaksi poikaa ja toinen pojista käy koulua ja tykkää siitä. Hän on työskennellyt täällä samassa paikassa useampia vuosia. Hän asuu parin kilometrin päässä köyhällä yhteisöalueella. Ei kuitenkaan ilmeisesti aivan slummissa.. Joka aamu hän tänne kävelee, vain perjantai ja sunnuntai ovat vapaat. Hän pitää työstään ja on hyvä siinä.

Nonnii, mitäs sitten, kun perusasiat tulivat selväksi. Mitäs yhteistä meillä kolmella on. Hmmmm… Sambialainen pyykinpesijä ja kaksi suomalaista kulttuurialan opiskelijaa. No mutta ollaanhan me kaikki naisia. Voitais puhua vaikka kuukautisista. Tai sitten ei. Sitten muori jo keskeyttääkin ajatusmaailmani ja sanoo pitävänsä meistä. Olemme kilttejä, mukavia ja ystävällisiä. Ilmeisesti isäntä ja emäntä pitävät häntä yhtä likaisena kuin pyykkivesi. Karmea ajatus.

Kun verkko oli tuulettumassa 24h joku
oli vaihtanut sen paikkaa, samalla siihen
tuli pari reikää ja kiinnitysnaru irtosi.
Ihoteippiä reikiin ja langalla kiinni
verhotankoihin. Ja taas toimii.
Torstai saapui, eikä keli vieläkään hellinyt meitä. Ei kylmäkään ole mutta, emme panisi pahakseen pientä auringonpaistetta. Aamulla kaikki vielä nukkuivat, paitsi Veera ja Jessica, jotka olivat taas rientäneet töihin. Makasin kuoppaisella patjallani uuden malariaverkkoni alla, jonka muuten sain ostettua maanantaina. Mietiskelin mitä sitä tänään voisi tehdä. Voisin keittää vettä ja mennä kellimään kylpyammeeseen vain nauttimaan lämpimästä, voisin pitkästä aikaa viettää aikaa facebookissa, kunhan saan puhelimen latinkiin ja sit voisin tehdä vaikka makaronilaatikkoa sambialaisittain. Lisäksi voisin vaikka kirjoittaa blogia, ettei kaikkea tarvitsisi kirjoittaa kerralla.
Päiväni alkaa kuulostamaan ihan hyvältä, kunnes meiltä menee sähkö. Kaikki suunniteltu puuhailu vaatii sähköä, joten aikomukset vaihtuivat siivoamiseen, ristikon täyttämiseen ja päikkäreihin. No okei sain sen Livingstonen bloginkin kirjoitettua, kun akkua riitti koneessa. Toisin kuin puhelimessa, joka sammui juuri, kun olin toivottamassa facebookin välityksellä päivänsankareille onnea. Yleensä meillä on sähkökatkos kestänyt kaksi tuntia maksimissaan. Tunti vaihtuu toiseen, kolmanteen, neljänteen… Kuudenteen… Sitten tuumittiin Maijun kanssa, että otetaan yhdet neuvoa-antavat kun ei ole muutakaan tekemistä ja mietitään lähdetäänkö vielä jonnekkin käymään. Leffaan tai vaan istuskelemaan. Päätös tuli jo ennen kuin oltiin pullot siemailtu loppuun. Lähdin Kokkolan kanssa elokuviin. Tytöt ovat jo konkareita täällä siinä asiassa, mutta mulle se oli eka kerta. Jännää. 

Ei haluttu mitään liian vaativaa aivotyöskentelyä katsella, joten kotona jo katsottiin, että Levyssä menisi Tuhkimo (se näytelty versio). Joo se. Tytöt alkoivat matkalla miettiä, että onko Levy sitten Manda Hillin ostoskeskuksessa, jonne siis olimme menossa. Noh äkkiä kauppaan hakemaan leffaruokaa ja ne sitten piilotetaan Maijun reppuun, sillä elokuviin ei saa viedä omia muonia. Se on jyrkästi kielletty. Sitten meille selviää, että kyseinen leffa pyörii Levy nimisessä ostoskeskuksessa. Ja mitenköhän sinne päästään?! Se on kuulemma lähellä, mutta päätimme kuitenkin kysyä vielä toisen mielipiteen. Toinen mielipide sanoi et autolla menee 10. Joo taxi kiitos. Tähän aikaan ei paljon välitä näyttää valkoista naamaansa kaduilla ku ei tiedä kuka tulee vastaan, varsinkaan kun emme tienneet onko seutu turvallista.
Sambialainen leffalippu.
Pääsemme Levyyn ja ostamme pääsyliput. Itse leffakin alkaa pian. Jes. Elokuva maksoi 35 kwachaa eli 5 Euroa. Olin jo syönyt leffaevääksi eli myös päiväruoakseni ostaneen pasteijapiirakan ja elokuviinhan ei voi mennä ilman mitään, joten ostin vadelmaisen jäähilejuoman ja Pringlespurin. Maksoivat 5,30€. Eli on sekin sit loppujen lopuksi vähän halvempaa kuin Suomessa. Pääsimme saliin, joka oli täysin tyhjä. Ehdin jo nauttia privaattinäytös ajatuksesta, kunnes saliin astui kolme naista. Ja elokuvan tanssiaisten kohdalla sisään tulee vielä joku nuori poika. Omituista. Noh itse elokuva oli välillä aika imelä ja teatraalinen, mutta toisaalta ilman sitä elokuva olisi ollut aika mitäänsanomaton. Joten kyllä se kotona tylsistymisen voitti. Leffan jälkeen lähdimme sitten kotiin. Meillä on sähköt!! Katkos oli kestänyt sellainen kymmenisen tuntia. Kuinka onnellinen sähköjen paluusta olikin, mutta jaaha kello onkin jo sen verran, että voisi mennä nukkumaan.

Perjantai. Pitkäperjantai. Ei ole tämä pääsiäinen niin kaupallista täällä kuin Suomessa. Jo kaksi kuukautta sitten on täällä ollut kaupoissa joillakin hyllyillä suklaakuorrutteisia vaahtokarkkipatukoita. En siis ole maistanut, nähnyt ja ihmetellyt vain. Joten niihin on tottunut. Kauppojen mainoslehdet eivät ole täynnä tipuja ja pupuja, kaupoista löytyy ainoastaan erikseen pojille ja tytöille tarkoitettuja Kindereitä, jotka eivät suklaaltakaan ole ihan sellaisia mihin olemme tottuneet. Kyllä ne oli pakko ostaa jo silloin ku tänne muutettiin. Niin ja muita pääsiäismunia ei sitten ole, puhumattakaan korteista, rairuohosta ja mämmistä.

Mutta joo päätettiin Heinin kanssa tehdä niin, että käydään kuvaamassa Jessican ja Veeran työntekoa, kun raukat joutuu pyhänäkin tekemään töitä. Sitten minä pääsisin Arcadesin kauppakeskukseen ostoksille ja nettikahvilaan ja Heini pääsisi koululle siirtämään kuvattuja materiaaleja.
Pääsiäisesityksen tähtinä oli kolme laulavaa naista.
No Heini unohti kovonsa ja puhelimensa. Menimme molemmat Arcadesiin. Nettikahvila kiinni, apteekki kiinni, kirjakauppa kiinni. Kiva, varsinkin ku taksikuski sanoi paikan olevan auki. Haimme lounasta kaupasta ja katsoimme hetken jotain pääsiäisesitystä. Sitten Heinille lisää puheaikaa. Mutta mitäs sitten, kun ei viitsisi kotiinkaan vielä lähteä.
 
Kun ei mämmiä saanut... Ei muute ollu niin hyvää miltä näyttää.
Päätimme käydä kahvilassa vielä herkuttelemassa ja sitten elokuviin. Olen täällä sanonut et yks animaatioelokuva nimeltä Home täytyy päästä katsomaan jos ei mitään muuta. Siihenhän me ne liput sitten ostettiin, oli vielä 3D. Päheetä. Illalla muuten selvisi, että Kokkola oli kans käyny katsomas saman elokuvan toisaalla, maksaneet enemmän eivätkä saaneet 3D laseja omakseen. Itse elokuvaa suosittelen. Laseista maksettiin alle euron ja olivat vielä ihan mukavat päässä. Taidan tuoda ne Suomeen.

HOME
Pari päivää on jo hammas arastellut ja ajatuskin paikallisesta lääkäristä saatikka hammaslääkäristä hirvittää. Pe-la yönä heräilin siinä viiden maissa ja menin vessaan peilin eteen tutkimaan purukalustoani. Ai niin, meitä on siis 7 naista ja yksi peili. Onneksi maailmanlopun merkkejä ei ole vielä ollut ilmassa, mutta takaisin hampaisiin. Näin takana ylhäällä ikenissä patin, jollaisia on aikaisemminkin ollut. Tursautin sieltä nesteet ulos tottuneeseen tapaan, mutta mikä poskipuoli mua tuijottaa peilistä? Vasen poski ja alaluomi olivat turvoksissa. Ehkä sambialainen hampilääkäri olisi hampaan verran lähempänä. Huuhtelin suuni laimennetulla septidinillä ja laitoin sukkaan jääpaloja. Jääpalasukka poskellani alan näpytellä viestiä Suomessa olevalle asiantuntijalle, jolta sain onneksi apua ajatuksiini.
Aamulla heräilen ja turvotus vaan on ja pysyy, ehkä aavistuksen pahentunut. Laitan viestiä meidän Sambiaisälle eli eräälle opettajalle, joka todellakin pitää miestä huolta ja huolehtii meidän asioista ja huolehti jo ennen meidän tänne tuloa. Kirjoitin mikä on tilanne ja jos tilanne pahenee niin täytyy varmaan mennä lääkäriin tai hammaslääkäriin, mutta mikä olisi hyvä paikka. Ei mennyt kuin pieni tovi niin tämä Cheela-isä soittaa, että mikä on tilanne. Sanoin saman kun aikaisemmassa viestissä, johon hän tuumasi, että tulee viemään minut lääkärille. Selvä homma, sitä sitten odotellessa. Maiju on meillä täällä edellisen koulutuksensa puolesta hoivaillut ja tohtoroinut meitä täällä tarpeen tullen. Hän halusi lähteä mukaan ja sehän mulle passasi.

Kyllä moneen vaivaan löytyy apua.
Niin tuli Cheela sitten meitä hakemaan 13.50 tultiin sisään ja täytin jokseenkin epämääräisen lapun ja istuin odottamaan. Pian sain kutsun huoneeseen, jossa täti otti kuumeen ja verenpaineen. Jännä vaan ettei kysynyt olenko ottanut jotain lääkettä, joka alentaisi kuumetta. Se oli nopea käynti kiitos hei. Sitten vaan takas istumaan. Siinä sitten ihmetellään molemmat sambialaista yksityislääkärin vastaanottoa.


Ebolasta löytyi tietoa seiniltä.
Ei ihan Suomen tasoa. Ovi sepposen selällään ja diplomit pakosti esillä. Ei mitään  tietoa onko ihmisillä varattu aika vai mikä on homman nimi. Mistä mut huudetaan ja minne. Penkit nimittäin olivat selkä hoitohuonekäytävään päin. Tunti siinä meni kunnes kuulin, Tsalava room 6. Huone kuusi siis.

Pöydän ääressä istuu mieslääkäri, joka kysyy miten voin palvella. Menin kysymyksestä vähän hämilleni ja sanoin, että mulla on suussa jotain. Lopulta oltiin molemmat kartalla ja se anto mulle puutikun. Voitko näyttää missä kohtaa suuta? Tikku suuhun ja valoa monttuun. Joo siellä on tulehdus. No se nyt ei ollu uusi juttu, mutta hyvä ku tuli kuitenkin todetuksi. Pyysi tulemaan takaisin tiistaina kontrollikäynnille suoraan hammaslääkärille. Sain lääkemääräyksenä tulehduskipulääkkeitä ja purskuteltavaa antibakteerista suuvettä. Ja nyt tättärättätäääää… Jokin asia on täällä paljon paremmin kuin Suomessa! Apteekki on siinä vastaanoton vieressä, joten lääkkeet saa heti mukaan, eikä tarvi lähteä etsimään lähintä apteekkia ja sinne taas odottelemaan. Mahtavaa! Koko lysti maksoi 31€. 
 
Nimeni on näköjään uudistunut.
Iloinen Miia sai lääkkeet kouraan heti.

      
Sunnuntaina alkoi jo turvotus helpottamaan. Lähdin Kokkolan kanssa pääsiäiskirkkoon. Onhan se pakko nähdä paikalliset kirkonmenot. Päästiin istumaan penkkiin ja katsellaan ympärillemme. Ulkoa kuuluu rummutus ja kuoro alkaa laulaa. Käytävää pitkin astelee kolme rumpalipoikaa ja parikymmentä naista laulaen jotakin. Virsistä ei voi puhua edes samassa lauseessa. Ihmisten ilo ja tunnelma on enemmän kuin odotin.
Sieltä ne saapuu käytävää pitkin.
Oletimme koko homman olevan englannin kielellä, mutta huomasimme kuuntelevamme kirkonmenoja njandzan kielellä. Saarna olikin sitten molemmilla kielillä. Siinä missä Suomessa istutaan hiljaa ku tatit penkissä liikkumattomina ni täällä ihmiset naureskelevat ja taputtavat saarnalle, on vissiin hauskoja juttuja. Sitten kajahti: jos olet vieras kirkossamme niin nousethan ylös. Siinä sitten noustiin ylös ja niin rummut ja kuoro toivottivat meidät tervetulleiksi joukkoon. Oli kyllä aikamoinen olo. Kävimme muiden mukana myös ehtoollisella ja messun lopuksi sama kuoron ja rumpujen hulabaloo jatkui mistä se alkoikin. Huh, mahtavaa.
Alttaritaulu tai muu ns. sisustus ei ollut hääviä.
Kun pääsimme kotiin Jessica, Veera ja Heini ilmoittivat lähtevänsä shoppailemaan. Ja minähän lähdin tietty mukaan. Saldoksi tuli kolmet korvikset hintaan 4€ ja lasten huppari, josta aion tehdä laukun. Kaupassa ollessamme tuli taas hyvä esimerkki ilmi siitä kuinka täällä ihmiset ovat ystävällisiä ja kelle vaan voi puhua. Siinä kattelin ku Veera sovitti lippistä ja sen takana joku mies vilkuttelee. Ajattelin sen heiluttavan jollekki tutulleen, kunnes tämä tulee sanomaan, että heiluttelin sulle. Ajattelin, että sä naisena osaisit sanoa minkä väriset boxerit on kivat. Jahha. Onneks kaveri osasi itse päättää. Kyseisen kaupan kassamiestä lupasin opettaa sitten ompelemaan, kun tämä tulee käymään Suomessa. Täällä siis paljon puhutaan lämpimikseen, eikä kaikkea pidä ottaa tosissaan. Mutta sitä kyseinen tyyppi kyllä oikeasti ihmetteli, että osaan käsitellä ompelukonetta. Kas kun sitä varten on tuo alempi kasti, joka tekee sellaisia töitä. Kauheen mukava palautus taas todellisuuteen.
Päivän ostokset.
 


Tämän kerran faktat/pohdiskelut:
-Ravintoloissa/baareissa/yleisissä vessoissa on harvoin vessapaperia ja sitäkin harvemmin saippuaa.
-Täällä on vasemmanpuoleinen liikenne ja autoissa rattikin on ”väärällä” puolella.
 

 

 

 

 




 
 

 

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Sellanen ol Livingstone





Istuminen ja varsinkin puhelimen käyttö tuotti
haasteita junassa.
Päätimme koko lössin voimin lähteä Livingstoneen noin viikoksi. Tarkoitus oli mennä taidefestivaaleille ja siinä sivussa sit mennä katsomaan Victrorian putouksia ja elukoita safarille. Lähtö oli iltajunalla kuuden aikaan. Matkustus kestäisi yli 12 tuntia, joten Seinäjoki otti suoraan itselleen makuuvaunun ja Kokkola tyytyi pelkkään istumamatkustukseen. Saavuimme eri aikoihinkin juna-asemalle. Kun me seinäjokelaiset kömmimme taxista ulos laukkuinemme ja kuvauskalustoinemme oli meitä vastassa nainen, joka vei meidät sisään maksamaan matkamme noin 20€. Siitä siiten eräs mies ohjasti meidät omaan makuuhyttiimme. Meille myös pidettiin erikoinen junakierros. ”Tässä on suihku ja tässä vessa. Vessa vedetään näin ja kädet pestään tässä näin.” Kiitos neuvosta. Olisinkin ollut täysin pulassa ilman neuvoja.. Noh kierros jatkui.” Tässä on Ykkösluokka, bisnesluokka, keittiö, josta voi ostaa ruokaa ja juomaa, ekonomiluokka ja lopuksi roskaluokka, jossa Kokkolan likkojen tarkoitus viettää seuraava yö. He kuitenkin päättivät ottaa myös makuuvaunun turvallisuuden ja mukavuuden vuoksi, eikä hinnassa ollut eroa kuin 13€.
Mietimme mitä paikalliset olivat tarkoittaneet pilke silmäkulmassaan sanoen junamatkan olevan seikkailu. Se selvisi meille heti junan lähdettyä liikkeelle. En ole ikinä ollut niin sivuttain heiluvassa kulkupelissä, että sitä tasaisin väliajoin mietti koska koko juna kaatuu raiteiltaan. Minun piti paluumatkalla kuvata heilumista ja lisätä video tähän blogiin, mutta tulimmekin takas bussilla, joka myös oli omanlaisensa kokemus ja siitä lisää loppupuolella. Nukkuminen oli heilumisen vuoksi mielenkiintoista ja sitä tuli yön aikana tehtyä parisen tuntia. Vielä mielenkiintoisempaa oli vessassa käynti. Kaiteista sai pitää kovasti tukea edetäkseen vähitellen kohteeseen. Sitten itse toimitus onkin jo oma lukunsa, sillä muutaman mustelman uhriksi tulemiselta ei voinut välttyä. Voin onnekseni sanoa, etten ole mies. Voin vain kuvitella millainen uima-allas miesten vessa on. Muutama mustelmakin tuli kerättyä vessareissuilla.
Aamumaisemia
En muista koska viimeksi olisin ollut innoissani herätyskellon ilmoittaessa, että on aika nousta. Katsoin ulos ikkunasta ja vihdoin Afrikka näytti samalta kuin luonto-ohjelmissa aamun sarastaessa. Riensin vessaan. Kädet pestyäni tuikkasin ne ulos vessan ikkunasta. Käy se kuivaus niinkin. Kello kuuden jälkeinen ilma oli jo lämmin ja Afrikka tuntui taas askeleen verran todellisemmalta.


Me seinäjokelaiset majoituimme Lilamwono nimiseen hostelliin. Meitä oltiin juna-asemalla vastassa ja nälkäiset suomalaiset saivat vielä aamupalaa, vaikkei oltu edes majoituttu vielä, kun huoneemme olivat siivoamatta. Tän paikan on pakko olla hyvä.  Ja paremmaksi se vain muuttui ilmastoinnin, jääkaapin ja wifin muodossa. Vihdoin kun pääsimme huoneisiimme, niin otimme pienet päikkärit, jonka jälkeen lähdimme kaupungille syömään ja tekemään ostoksia. Sillä enhän minä nyt viikkoa ilman maitoa, juustoa ja leipää pärjää. Samana päivänä selviteltiin myös miten milloin ja millä hinnalla Victorian putouksille ja safarille.
Laittomuuksia tekemässä.
Putouksista menimme nauttimaan heti seuraavana päivänä. Olimme jo tilanneet taxin meitä hakemaan, kunnes paikan pomo Clea tulee moikkaamaan ja tuumaa, että voisivat heittää meidät sinne lava-autolla. Wuhuuuu ja todellakin perutaan taxi. Täällä siis näkee paljon lava-autoja, joissa ihmiset matkustavat ja todellakin halusimme myös kokea sen paikallisen tavan. Teimme laittomuuksia, sillä ajon aikana lavalla ei saisi seistä, mutta Clea vaan kehotti meitä saisomaan. Se oli mahtava tunne, kun lämpimän kuuma tuuli tuivertaa kasvoilla ja ajamme hurjaa vauhtia putouksille. Poliisipartion lähestyessä menimme kyykkyyn ja istumaan, joten emme saaneet sakkoja.

Perille päästyämme jännitti tulevaa, kuuli vaan putousten pauhun ja tiesi kastuvansa. Fiilistä voi verrata Särkänniemen tukkijokeen, joka hitaasti, mutta varmasti nousee korkeuksiin. Sitten mentiin sisään ja hyvinkin nopeasti edessä avautui henkeäsalpaava näky, tosin vain pienen pieni osa putouksista. Ja kaikki ottivat kameransa esiin. Pysyimme toistaiseksi kuivana. Päästyämme eteenpäin ei enää löytynyt mistään vaatteesta kuivaa kohtaa ja kiitos Veeran vedenkestävän ripsivärin vältin pandaefektin. Välillä oli vettä varpaiden yli ja putouksilta ryöppysi vettä päällemme kirjaimellisesi saavista kaataen. Vettä oltiin kyllä jo vähän kaivattukin. Ja tämä oli kuulemma vähävetinen reissu. Just joo. Hymyssä suin ja maisemista nauttien kiersimme reitin. Matkalla näimme miten ihmiset olivat sonnustautuneet sadeviittoihin ja –takkeihin. Mua sellaiseen ei olisi saanut millään. Sehän pilaisi kaiken hauskuuden! Itse putouksia on vaikea kuvailla todentuntuisesti. Homma on itse koettava.

Sieltä ne kurkistivat voimalla pauhuten.

Tästä saa vähän ajatusta kuinka kosteaa välillä oli, kun reunaa ja tuota
etummaista siltaa pitkin kuljettiin.

Putousten jälkeen menimme vilkaisemaan seeproja ja antilooppeja, jotka olivat aaidatulla alueella. Sinne saivat mennä vain paikalliset ja viereisessä hotellissa asuvat, mutta niin vain Clea puhui meidät sisään. Mahtava nainen! Siinä me suomalaiset oltiin ihan monttu auki ja ihasteltiin seeproja. Ei muuten ollenkaan haitannut edelleenkin litimärät vaatteet. Mä nään seeproja, jumankekka SEEPROJA!! Siinä ne mutustaa ruohoa aivan rauhassa ihan parin metrin päässä. Siinä elukan raidoitusta niin läheltä katsellessa väkisinkin hämmästeli koko komeutta. Kun seeprat oli ihmetelty ja kuvattu jatkoimme matkaa. Ilmoitimme, että massumme murisevat ja niin meidät vietiin Clean italialaisen miehen italialaiseen ravintolaan. Piti sitten Sambiaan asti päästä maistamaan kunnon italialaisella reseptillä tehtyä pizzaa. Luulen, että siinä oli vähän sambialaista vibaa, sillä olen kuitenkin syönyt paljon parempia pizzoja kotopuolessa.

Päästiin todella lähelle seeproja ja oli kovin jännää.
Aterioinnin jälkeen suuntasimme kulkumme museoon. Aluksi se vaikutti äärimmäisen tekaistulta ja jokseenkin tylsältä. Tässä on pari kiveä sieltä ja täältä. Tuolla on miltein aito maalaus. Kappas keihäänkärki ja pari uutta kiveä. Koru ja joku veitsen tapainen juttu millä on eritelty liha ja nahka toisistaan. Ja kas kummaa taas pari kiveä. Oho, luuranko. Olivathan nuokin omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta joku säväys siitä museosta sillä hetkellä uupui. Sitten päästiin vihdoin kattomaan elukoita. Ymmärrän että yöelukat on oman lasinsa takana päiväelukoista, mutta onko sen kopin oltava pimeä. Hyvä kun juuri ja juuri näki mitä siellä oli. Sitten tutustuttiin miten Afrikka ja Sambia on kehittynyt orjuudesta sen itsenäistymiseen. Tokihan siellä piti olla oma huoneensa herra David Linvingstonelle. Mielenkiintoinen oli myös huone jossa käsiteltiin ihmisen kulku syntymästä kuolemaan. Näytillä oli kätilön hanskoja ja poikien sekä tyttöjen aikuistumisriittiin liittyviä asioita. Sitten maatalouteen ja noituuteen liittyviä vempaimia. Olisi ollut mielenkiintoista lukea koko kierto kaikessa rauhassa, mutta väsymys ja aika tulivat vastaan.
Mielenkiintoiset on käyttötarkoitukset olleet nukkemaisella kääröllä.



Poikien aikuistumisriittiä.
























Muistoja orjuudesta.








 
 
 
Siltä varalta, etten täällä Afrikas tule näkemään elävää leijonaa.
 
 
 
 
 
 
 

 




Paikallinen sinkkuasunto. Paljonkohan olis vuokra?
Hökkelimaja sisältä.
Kylähullun koti.
Keskiviikkona päätimme Jessican ja Veeran kanssa mennä vierailulle paikalliseen kylään, jossa siis turistit saavat käydä. Meitä tultiin hakemaan isolla jeepillä ja niin alkoi jälleen uusi muistorikas päivä. Kuulimme päivän aikana mielenkiintoisia juttuja, kuten kylän päällikkö nielee kiven astuessaan valtaan ja oksentaa sen sitten seuraavalle juuri ennen kuolemaansa, kylässä asuu noin 7000 asukasta ja yksi kylähullu.

Kiersimme siis oppaan kanssa kylää ja näimme miten se elää. Kävimme myös erään kodin sisällä ja se oli aika karu näky. Kuvassa näkyy sänky ja kaappi. Oikealla puolella oli pyykkinaru, jossa oli pari pyykkiä ja laukkua. Vasemmalla puolen oli sitten hyllykkö, jossa oli astioita, nukke, värikynät ja jotain pientä sälää. Näitä majoja perheen pihapiirissä oli siis muutama. Kaipasin siihen kierrokseen vähän osallistavaa tekemistä.


Olisimme voineet ruokkia vuohet, viedä roskat, lakaista piha-aluetta tai laittaa vaikka maapähkinät aurinkoon. Olisi tässäkin matkailuvaltissa jotain kehitettävää, sillä kierroksen jälkeen menimme markkina-alueelle, jossa tutuksi tullut valkonaamariisto kävi heti ensimmäisellä silmäyksellä selväksi. Ostimme kuitenkin jokainen jotain pientä. Mutta niin ajattelin, että kun perusturisti ensin kiertää kylän ja saa osallistua sen elämään, niin ehkä mieluummin sitten ostelisi tuotteitakin. Meille kuitenkin oli selvää jo vähän tuotteiden hinnat. Vaikka joku sanoikin, että tämä menee minulle ja perheelleni, niin silti epäilimme menisikö tuotto silti koko kylälle, sillä samanlaisia tuotteita oli useassa pöydässä ja hinnat samoissa summissa.
 
Ja kas vain perjantai sieltä jo saapui. Vuorossa oli safari. Meidän haettiin taas samanmoisella jeepillä. Safarikierros, jossa vain istutaan on jokseenkin uhkapeliä. Kokkolan likat oli nähneet vain antilooppeja, seeproja ja sarvikuonoja. Meidän saldoksi tuli norsuja, antilooppeja, kirahveja, jotain antiloopin tapaisia, seeproja, gnuu, pahkasikoja, omituisia lintuja, virtahepoja ja paviaaneja. Meidän safarioppaamme Kisswell sanoi, että meitä lykästi, koska näimme niin monia eläimiä. 

Tytöt kävi ostamassa huivit safarille sitä varten et aurinko porottaa.
Kyllä kuvasta huomaa kuinka hyvin se aurinko sitten osui meihin. 

Hyvä kun portista päästiin sisälle, niin nähtiin norsuja.
Oli kokemus nähdä kuinka ne eläimet vaa jolkottelee omissa oloissaan ihan siinä meidän lähellä. Jeepistä ei saanut poistua, mutta Kisswell sanoi pari kertaa, että hypätkää vaan ulos, että pääsette lähemmäksi ottamaan kuvia. Kiitos Jessican 40 kertaisen zoomin kamerassa saimme myös hyviä kuvia vaikka pysyimmekin autossa. Välillä piti itseä toputtaa, ettei ota liikaa kuvia vaan katselee ihan rauhassa elukoita. Nyt täytyy tyytyä vain yhteen norsukuvaan, koska loput kuvat eivät olleet häävejä. Kierroksen lopulla pysähdyimme Zambezi joen rannalle nauttimaan kylmää juotavaa. Pakkohan siellä joessa oli kättään käydä vähän huljuttelemassa. Ja kyllä oli nekin kauniita maisemia, vaikkei eläimiä juuri näkynyt päätepisteellä.

Lauantaina olin jo menossa vauhdilla aamupalalle, joka kuului meidän huonehintaan. Sitten ilmoittivat, että tuovat sen huoneeseen. Sopii mulle. Palasin siis takaisin huoneeseen ja ilmastoinnin hellään huomaan. Huonehintaan kuuluu aamupala: 2xpaahtoleipä, voi ja marmeladi sekä tee tai kahvi. Noin 4 euron englantilaiseen aamupalaan kuuluu lisäksi mehu, makkara ja pekoni, murot, papuja, 2 munaa ja grillattu tomaatti.
Ollaan joka aamu saatu noiden kahden välimuoto aamupala eli leipää, papuja ja muna. Joten tätä odotin nytkin. Sitten sieltä tulee kaksi paahtoleipää elmukelmun sisällä. Sori kaikki muu on loppu. Onneksi jääkaapista löytyy juustoo, kurkkuu ja maitoo, jolloin Miia hymyilee taas. Siinä aamusella myös tuli pari tippaa vettä, voi että miten siitä nautti kädet levällään ja naama kohti taivasta. Saattaa olla, että paikalliset piti tapausta hieman outona.

Yksi ainoa kuva festareista.
Edellisenä iltana olimme miettineet päivän ohjelman valmiiksi eli vihdoin festareille ja sitten markkinakojulle, joka on lähellä kotia ja sieltä hakemaan vähän tuliaisia. Olimme myös miettineet itsellemme uudet nimet, joita käyttää krääsämyyjille, heidän kysyessään nimeä ja mistä olemme. Mietimme mahdollisimman vaikeat eläinnimet joten: Jessica Jänöjussi, Veera Vesinokkaeläin ja Miia Muurahaiskarhu. Ja sitten kävi niin, ettei multa ja Jessicalta kukaan kysynyt nimeä ja Veera unohti omansa. Heinille keksittiin juuri ennen Heinäsirkka, jota kuulemma käytti, mutta meistä ei kukaan kuullut sitä, joten emme voi hyväksyä asiaa. Tosiaan päädyimme markkinakojulle aiottua aikaisemmin, sillä festareista ei ollut enää jälkeäkään. Juu hienot oli festarit, joita lähdettiin katsomaan. Yhtenä päivänä katsoin hetken, kun joku kopioi Michael Jacksonia ja toisena päivänä kuului musiikki kun ajettiin ohi.

Minä ja kroko.
Sunnuntaina, kun oli aika kirjautua ulos niin ihmettelimme miten huonehintamme olikin korkeampi kuin mitä oli sovittu. Noh meille tarkoitetut huoneet olikin jo varattuja ja meille annettiin toiset huoneet, joihin vietiin toiset sängyt. Clealle siitä soitettiin ja sovittiin asia. Viimein päästiin Café Zambeziin syömään, jota meidän luotto taxikuski oli suositellut. Hän oli tuumannut, että sieltä saa krokotiilia. Ei minun kauaa tarvinnut miettiä mitä söisin. Pienessä päässäni olin sen jo päättänyt, että sitä täytyy kokeilla.  Ja niin sitten hieman vapisevin käsin otin haarukkaani ensimmäisen krokopalan, joka osoittautui kyllä hyväksi. Vähän kuin sitkoista possua, mutta maistuvaa. Tyhjensin koko lautasen. Sapuskoinnin jälkeen menimme kauppaan, sillä edessä oli 7 tunnin bussimatka. Bussiasema on kaaos. Ihmiset miltein repii meidät ulos taxista, jotta päästään maksamaan bussimatka. Meistäkin on siis kilpailua bussien kesken. Saatiin kuitenkin liput kouraan ja sen jälkeen ei kukaan enää välittänytkään meistä. Bussi oli ilmastoitu = ikkunan sai joka toisesta penkkirivistä auki. Afrikkalainen musiikki huutaa korvan juuressa ja hiki virtaa. Tästä tulee hyvä seitsemän tuntia. Matkalla oli hurja ukkosmyräkkä. Onneksi mp3 soittimestani tuli Elvistä ja Hectoria, jotka tuudittivat minut parempiin ajatuksiin. Valot sammuvat bussissa puoli seitsemän aikaan. Miksi ihmeessä?

Vessataukoja oli pari, mutta en kyllä uskaltanut liikauttaa jalkaanikaan kohti bussin ovea. Jessica uhrautui kerran. Pienen kujan päässä oli kuulemma vessa joka lillui siinä itsessään, joten ihmiset tekivät asiansa pihalle. Siinä ei suomalaistyttö paljon pystynyt ihmetykseltään kusemaan, vaan oli palattava bussiin. Kokemus kuulemma sekin. Vihdoin pääsimme Luskakaan ja kauhistuneena katsoimme sitä taxikuskimassaa, joka vaan vyöryi bussin ympärille ja osa bussiin. Taxi? Taxi? Taxi? Juu ei kiitos. Äkkiä laukut ulos bussista, ennen ku joku ne vie mennessään. Noh saatiin laukut, mutta sama taxiahdistelu jatkuu, kunnes menimme vähän kauemmaksi. Siinä hiljaisempi taxikuski seisoskeli ja otimme hänet, koska emme saaneet ketään tuntemaamme kuskia meitä hakemaan. No auto olikin sitten aika roju, sillä pohja otti maahan ja toinen takapyörä natisi. Oli selvää, ettei taxi voisi ajaa kuoppaista hiekkatietä perille asti ilman, että auto hajoaisi. Jäimme Foxdalelle ja meidän emäntä sitten haki väsyneet ja nuhjuiset suomalaiset kotiin.
Sitten huomaan, että Lilamwonossa siivooja on ottanut omaan huomaansa minun oman moskiittoverkon. Hyttyskarkotetta iholle kunnon kerros ja seuraavana päivänä ostamaan uutta verkkoa. Voin kertoa, että hieman sapetti.
 
Sitten pari lisäkuvaa matkan varrelta.

Puolihätäinen kuva jeepin kyydistä.
Café Zambezissa oli miuski, joka halusi poseerata.

Toritunnelmaa.



           
Ollaan Veeran kans oltu herkullisia.
Mulla yhteensä n. 80 puremaa ja Veeralla n. 50.

Ja laitoin nyt viel kuitenki parit kirahvit.
 
 
Faktaa/pohdiskelua:
-Ruokapaikoissa ei useasti olekaan kaikkea mitä ruokalista pitää sisällään.
-Ukkostaa ja salamoi vaikka kuinka paljon, mutta sateesta ei ole tietoakaan.