Ensimmäisiä fiiliksiä eli hämmennyksiä

Noin kuukauden tapahtumat kolmen kuukauden vaihdon ajalta. Nettiä odotellessa olen siis kirjoittanut parit blogitekstit. Sitten en enää jaksanut odotella nettiä ja jaoin puhelimen netin, jotta saisin jotain nopeasti näytille. Ja tässä ensimmäinen...


Tästä kaikki lähti. Sateisesta Suomesta.

 

En oikein tiedosta mitä kello on, mutta Etiopian paikallista aikaa se on 6.31. Olen jostakin syystä hereillä ja tutkailen ympärilleni, kuinka matkatoverini Seinäjoelta (Veera, Jessica ja Heini) nukkuvat. Kokkolan tytöt (Maiju, Iida ja Marianne) ovat samassa koneessa, mutta paikat heillä ovat jossain kauempana. Lentokorkeutta on 10668 metriä ja ulkona on pakkasta -43 astetta. Lentokoneessa on välillä kuuma, mutta siihen sopii tottua, koska kohdemaa on kuitenkin Sambia. Lentonopeus on 842km/h ja matkaa on vielä jäljellä 738 km ja 58 minuuttia.

En kovasti edes ehtinyt jännittämään matkaa, saatikka tajuamaan sen todellisuuttaa. Tuolloin herätessäni totuus alkoi valkenemaan. Kun katsoin ulos ikkunasta, niin näin Niilin auringonnousussa.

Tuosta ensifiiliksestä kirjoitin koneessa muutaman sanan ylös. Seuraavan kuukauden päätapahtumat tulevatkin varmasti hyvin sekavana settinä, mutta toivottavasti siitä irtoaa jotain. Lähdimme siis matkaan lauantaina, saavuimme sunnuntaina perille yli 22 tunnin lentojen jälkeen ja heti maanantaina alkoi intensiiviviikko. Ja täällä Sambian pääkaupungissa Lusakassa tullaan olemaan sitten kolme pitkää? lyhyttä? kuukautta.

Lentokentällä meistä mitattiin heti kuume ebolan varalta. Viisumi saatiin onneksi hoidettua myös kohtuu nopeasti. Yllätyimme, kuinka nopeasti kaikkien matkalaukut tulivat, eikä mikään jäänyt matkan varrelle. Meitä oltiin vastassa ja näin alkoi matka majoituspaikkaa. Auton ikkuna auki ja tukka hulmuten nuuhkin Sambian ilmaa. Vaihto oli nyt totisinta totta.




Yli 24 tunnin bussi- ja lentomatkustamisen
 jälkeen raikas ilma oli erittäin tervetullutta.

Ensimmäinen palmu! Kuva otettu juuri
ennen kuumeen mittausta.

Majoituttiin yliopiston kampuksella hostelli-tyyppisessä paikassa. Sain kämppiksekseni kokkolalaisen Maijun. Meillä synkkasi heti alusta asti, ettei yhtään ole tarvinnut vierastaa toista ja toisen tapoja. Ensimmäisenä yönä tapeltiin moskiittoverkkojen kanssa. En ollut sen kanssa ollenkaan kaveria, kunnes keksin ottaa kengistäni kengännauhat, jotka helpottivat verkkojen sitomista ja kas, niin ne pysyivät pari viikkoa pystyssä.

Kyllä hätä keinot keksii.

Puolentoista viikon mittainen intensiiviviikko koostui erinäisistä luennoista, keskusteluista ja harjotteista. Mukana oli suomalaisia, sambialaisia, kenialaisia ja tansanialaisia. Koko hommahan lähti liikkeelle afrikkalaisilla tansseilla. Oli siinä muilla naurussa pitelyä, kun suomalaiset veivaavat pyllyä samaan tahtiin. Ei nimittäin ihan luonnistu tuo vatkaus samalla tavalla. No saivatpahan huvinsa. Ruokana oli riisiä ja paikallista maissipuuromössöö eli nshimaa sekä kalaa tai kanaa. Ehdottomasti sitä piti kokeilla mannapuuron näköistä muonaa. Paikalliset syö ruokansa käsin tehden nshimasta palloja, jotka kastetaan kastikkeeseen ja/tai oteataan kylkeen vähän lihaa. Sille tasolle en toistaiseksi kyennyt ja eipä pöydässäni olisi ollutkaan ketään, joka olsisi voinut opettaa miten sitöä oikeaoppisesti syödään. Maku ei ollut erikoinen, vaan aika mauton, mutta mukavan täyttävää se oli.


Paikallisia leikkejä ja tansseja oli jokaisena aamuna lämmittelyksi. Aivan kuin sen +25 astetta olisi riittänyt meille.



Nami nami.

 

Viikon aikana alkoi hermoja koettelemaan pari asiaa. Aikataulut ja kauppareissut. Aikataulut täällä ei pidä ollenkaan, joten kohtuu täsmälliselle suomalaiselle se on välillä ollut vähän vaikeaa. Täällä eletään tässä hetkessä, eikä mietitä juuri tulevaa. Jos olemme sopineet jonkun kanssa jonkin tapaamisajan ja toinen osapuoli ei tulekaan paikalle, niin hän lahjoittaa meille ilmaista vapaa-aikaa. Jep, olen melkein samaa mieltä.


Tosiaan kauppareissutkin askarruttavat välillä mieltäni. Ensinnäkin olen kaksi ostoskeskusta kolunnut kysyen pohjallisia kenkiin saaden useasti hämmentyneitä katseita. ”Ei meillä ainakaan ole, ehkä tuolla tai tuolla.” Olin jo luopunut toivosta, kunnes kipaistiin apteekis ja aaaahh.. Ostin miesten pohjalliset, sillä ilmeisesti koko 39-40 on jo miesten kokoa.

Ei tässä vielä kaikki. Ruokakaupoissa ärsyttää lähinnä hitaus. Ei ole liukuhihnaa, ei ole välttämättä tarpeeksi rahaa antaa takaisin. Olen pariin otteeseen saanu takas enemmän rahaa mitä pitäis, koska niillä vaan ei ole tarpeeks vaihtorahaa. Tosin nyt puhutaan 30 sentistä, et eipä sillä juuri rikastu. Ja tosiaan, kun kaikki kamat on lyöty kassaan, niin joko maksan ja sitten kassatäti alkaa pakkaamaan mun ostoksia useisiin puolet pienempiin kauppakasseihin ku Suomes. Tai toisinpäin. Niitä kasseja saattaa olla helposti viisi siinä missä perus Cittarissa käyttäisin yhden kassin. Mulla on pariin otteeseen ollu oma kangaskassi mukana ja olen tuumannu et ei muovikasseja kiitos. Jotkun kassatädit on kyllä ollu niin elämäänsä kyllästyneitä ja jotkut ihan iloisia.

Sitten koitti se ensimmäinen kunnon kulttuurishokkipäivä. Lähdettiin tutustumaan paikallisiin kenttäkohteisiin. Vierailtiin paikassa nimeltä Media 365, joka tekee tapahtumia, tv-ohjelmia ymym. Siitä tulenee seinäjokelaisten harkkapaikka. Siitä mentiin Barefeetiin, joka onkin sitten todennäköisesti teatteri- ja draamapuolen kokkolalaisten tuleva harkkapaikka. Heidän kanssaan mentiin slummiin katsomaan mitä he oikeasti tekevät. Se vierailu tuli täytenä yllätyksenä, mutta luulen, ettei siihen olisi millään osannut varautuakkaan. Astuin bussista ulos ja oli pakko purra huulta. Se kurjuus ja rähjäisyys sai mut itkemään ja olisin mielelläni vollottanut oikein kunnolla, mutta oli pakko mennä eteenpäin. Kyläläiset siinä katsoivat jonkin sortin showta, kunnes monen mielenkiinto kiinnittyi meihin. Tuli todellakin apina eläintarhassa olo. Yritä siinä sitten väistellä monia tuijottavia silmiä. Ja sitten… Voi sitä huudon ja riemun määrää kun valkonaamat eli muzungut menee ringin keskelle vetämään Kullan ylistyksen ja sen jälkeen vielä ketkuttaa pyllyä. Fiilis oli omituinen ja samalla siitä nautti, että sai toiset nauramaan  ja sai antaa niille jotain erikoista, mitä eivät välttämättä heti unohda varsinkaan pienet lapset, jotka eivät ennen valkonaamaa ole nähnyt. Esityksen jälkeen ne samaiset pienet lapset kävivät piraijoiden tavalla kimppuumme hamuten valkoista ihoa. Tuli siinä käteltyä vähintään 50 pientä tyttöä ja poikaa. Sain myös pusun kämmenselkään. Hämmentävää. Kun bussimme lähti kaasutteleen pois slummista, niin pikkuiset juoksivat siinä bussin rinnalla hymy korvissa ja vilkuttaen meille. Taas oli pakko purra huulta ja vilkutella vaan takaisin.



Barefeet esiintyi ja kaikilla oli kivaa. Kun Suomen plikat esiintyi, niin kaikilla oli todella kivaa. 





Juuri ennen meidän h-hetkeä. Katteltiin, et joillakin ihmisillä on oikee aitiopaikat.



Presidenttien hautuumaa.

Kävimme porukalla myös kaupunkikierroksella. Oli kummalluista, kun meille esiteltiin, että tässä on ensimmäises maailmansodassa kaatuneiden muistomonumentti ja tuossa tien toisella puolella on kolmen presidentin haudat, joita voitaisiinkin mennä katsomaan. Aivan kuin sodassa kaatuneiden muistolla ei olisi niin merkitystä. No, se presidenttien hautausmaa oli isohko aidattu alue ja kaikkea muuta kuin vaatimattomat haudat. Olisin voinu kuvitella sen olevan joku rukouspaikka tms. Kierroksella nähtiin myös antilooppeja. Jännää. Käytiin myös kulttuurikylässä, jossa oli useampi hökkelimaja ja niissä paljon enimmäkseen turistikrääsää myyjineen. Alkoi oikein ahdistamaan kun myyjät tappelivat meistä. ”Tule katosmaan, ei maksa mitään. Kokeile kuinka kevyt. Katso mitä olen tehnyt. Tämä sopisi sinulle hyvin.” Nuo lauseet raikuivat, eikä saanut ollenkaan rauhassa katsella ympärilleen. Ilman suoranaista hyökkäystä olisin saattanut jotain ostaakin. Ihania kankaita, pikkuisia puuveistoksia, hienoja koruja ja vaikka mitä sieltä löytyi. Täytyy ehkä käydä jossain mutalammikossa möyrimässä, ennen kuin sinne menee seuraavan kerran, jotta saa olla rauhassa.

Kulttuurikylästä tekis vaikka mitä löytöjä, jos vaan sais kierrellä rauhassa.

 

Seitsemän naista ja pari laukkua muuttovalmiina uuteen kotiin.

Vähitellen alkoi intensiiviviikko olla lopuillaan ja meidän piti muuttaa pois. Sillä asuminen siellä olisi tullut hyvin kalliiksi. Kävimme katsomassa yhtä asuntoa ja pienen keskustelun jälkeen päätimme ottaa sen. Seuraavana päivänä saimme kuitenkin kuulla, että ei päästäkään muuttamaan, koska asiassa oli tullut pariskunnan kesken ilmeisesti jotain väärinkäsityksiä. Menimme katsomaan sitten seuraavaa asuntoa, jonka vuokrasimme loppuajaksi. Paikka on ehkä liiankin hyvä, jos niin voi sanoa. Päätalo on kuin jostain Koti ja puutarha lehdestä, uima-allasta saadaan käyttää vapaasti ja asumme turvallisesti muurien ja sähköaidan ja -portin sisäpuolella. Omistajaperheellä ei selkeästi ole puutetta rahasta, kun katsoo tätä tonttia ja tontilla häärääviä työntekijöitä. On puutarhuri, pyykkäri, piika ja talon remppaajat ainakin.

Päätalon piha-aluetta.

 Onneksi kurjuutta tuo elämäämme meidän köyhempi sivurakennus, jossa meillä on kalusteina vain sängyt, kaksi pöytää, kolme tuolia, lieden ja uunin yhdistelmä sekä jääkaappi. Muun muassa kattilat, astiat ja liinavaatteet hankimme itse. Lisäksi lähimmälle bussipysäkille on piiiitkä loiva ylämäki 30 minuutin kävelyllä. Tie on kovin kuoppainen, eikä siis läheskään kokonaan asvalttia. Kaikki vessat ja vesihanatkaan eivät toimi niin kuin pitäisi ja kaipaan nyt jo raanavettä. Kaikkein pahimpana ehkä on sängyssä oleva vaahtomuovipatja. Siihen kun kerran pyllähdät niin siihen jää ahterin kokoinen kolo. Miettikääpäs sitten ku siinä on pari yötä nukkunut. Voin kertoa, että meidän jokaisen selkä huutaa hoosiannaa enemmän ja vähemmän. Vuokra kolmelta kuukaudelta on noin 370€ per naama. Ei paha.



Rakas sänkyni.

Olemme nyt asettuneet tänne ja tästä alkaa hieno kahden kuukauden seikkailu, jonka aikana tutustun varmasti hienoihin ihmisiin, opin paljon itsestäni ja toisenlaisesta kulttuurista.

 

 

 

 

 

Yritän saada joka kerralla pari jännää lisäfaktaa tai asiaa, jota olen kummastellut syystä tai toisesta.
-Hätävilkut päällä ajellessa kunnioitetaan vastaantulevaa hautajaissaattuetta.
-Juusto ei ollutkaan ihan niin kallista kuin ajattelin.