Kohtaamisia

Noin kuukasi oltu ja vihdoin alkaa tyttöjen työharkat enemmän tai vähemmän selkiytymään. Kokkolan tytöillä on vielä vähän auki, mutta saattavat työskennellä osittain samassa paikassa ku Veera ja Jessica. Tytöt saivat aivan mielettömän homman Media 365:lta. He pääsevät tekemään Sambian music awardseja. Tämä häppeninki on 11.4 ja näkyvyys sillä on pitkin AFRIKKAA!! Kuinka hienoa hei. Ja vieläkin hienompaa siitä tekee sen et me dokumentoidaan sitä mitä tytöt tekee ja ku ei kuvailla, niin saatetaan itsekin työntää lusikkamme musiikkifestarisoppaan. NAM.



Tuleva työpaikka



Media 365 on tehnyt Love Games (paikallinen Salkkarit)
nimistä sarjaa kaksi tuotantokautta.



Vähän ensimakua tytöt sai jo tulevasta työstään, kun kyseiseen tapahtumaan pidettiin tanssin koe-esiintymiset ja tytöt hoiti sitten ilmoittautumisia. Oikein sujuvasti sieltä kajahti sambialaisia nimiä. Olen ylpeä heistä. Itse tanssijat oli aivan huippuja. Oli heimotanssia, rumbaa, hoppia ja muuta mukavaa. Tila oli jonkinlainen liikuntasali, jonka seinissä oli rakoja ja niistä tunki jotain kasvillisuutta. Ei ihan Suomentasoinen esiintymispaikka ja -tilanne. Mutta voi poijaat niitä esityksiä!



Koe-esiintymisissä pistettiin sekä jalalla että käsillä koreasti.

Yksi vähän arveluttavampi bussireissu tuossa oli myös. Sitä ennen käytiin syömässä inkkariravintolassa, jossa koimme myös hämmentäviä hetkiä, kun pienillä lapsilla oli syntymäpäivä. Työntekijät kantoivat kakun pöytään hymyillen ja laulaen jonkin sortin onnittelulaulua ja tottakai yksi rumpukin piti olla mukana. Tämän haluaisin nähdä kotimantereellakin... Mutta takas bussimatkaan... Kovasti meistä kinasteltiin, että kuka meidät saa. Bussiin johon hypättiin lupasi viedä meidän Rooman suuntaan Foxdalelle, joka on siis meidän lähin sen puolentunnin kävelyn päässä oleva pieni kauppakeskus. Maiju istui Jessican sylissä ja minä ja Heini rintamukset miltei vastakkain. Oli nähkääs vähän täynnä oleva bussi. Tytöt naureskeli vieressä olevalleni pikkupojalle, joka olkapäät ylhäällä ja kauhistuneen oloisena ihmetteli hirnuvaa muzungulaumaa. Tuumasin vaan, että ihan hyvä et istun kuitenkin Heiniä päin, ettei rintamasuuntani ole pikkupojan naamankorkeudella. Noh huomattiin, että bussi alkaa onneksemme lähteä oikeaan suuntaan, kunnes se pysähtyy ja meidät pyydetään ulos. Pudistelemme päitämme, että meitähän ei huijata. Sitten selvisi, että joudumme vaihtamaan bussia. Hämmennyksekseni meidän ei uudesta kyydistä tarvinnut maksaa mitään, mahduimme kaikki sisään ja vieläpä pääsimme perille.

Taas on sillit hyvin suolassa.

Sattui eräälle sunnuntaille sopiva allaspäivä. Oli aurinkoa, jota tosin on riittänyt joka päivä, väillä pilvistä ja hieman tuuli. Veeran kameralla voi ottaa vedenalaisia kuvia ja siitähän Jessica, Veera ja minä innostuttiin oikein tosissaan. Kieltämättä oli hauskaa. Päivän päätteeksi etureiteni ilmoittivat, etteivät olleet päivän mukavuudesta samaa mieltä. Kylmähoitoo, hydrocortisonia ja after sunia iholle, jos se siitä tokenisi. No sitten alkoi toinen polvikin oikutella. Google laulamaan, että missä voi olla vika. Nettitutkiskelun perusteella jonkin sortin lievä rasitusvamma. Hip hei ja hurraa.

Kimppakuva suklailuista.

Kaikki haki sitä yhtä täydellistä kuvaa.
Minä ehkä hieman innostuin noista kuplista.

Pari jännää kohtaamistakin paikallisten työntekijöiden kanssa tässä on myös ollut. Olin viemässä roskia, niin meidän pyykkimuori huomasi kuinka olin heittämässä pois hapantunutta maitoo ja hieman homeista leipää. Muori kysyi, että saako hän nämä ja vastasin, että ole hyvä vaan. Muori alkoi innoissaan kiittelemään. Ei taida hänenkään rahavarannot olla kovin häävit. Tämä totuus tulee väkisinkin välillä ilmi ja se saa aina sisälmykset hetkeksi mutkalle.

Meillä on täällä vessa/suihku/hanat toiminu enemmän tai vähemmän kunnolla. Noh tuli sitten putkimies paikalle ja selvensin hänelle missä vika. Olin nauttimassa pientä suolapalaa oliivien muodossa, kun herra huutaa vessasta: Madam, tulisitko tänne, jotta voin kertoa mitä tein. Madam? Mikä mä ihmeen madam mä olen?! No ei kehdannu setä edes oikee silmiin katsoa kun selitti missä vika ja miten meidän suomalaisten pitää nyt toimia. Voi raasu, ei me nyt niin eri kastia olla kun hän ajattelee, mutta hänelle se on varmasti vaikeaa ymmärtää olla samalla tasolla itseään nuoremman valkonaamaisen naisen kanssa. ps. sama pytty on nyt neljään kertaan korjattu ja nyt ei enää vuoda.

Kyllähän täällä korjataan vaikka mitä. Vuorossa keittiön allas.

Muutenkin tämä tervehtiminen ja kanssakäyminen on aivan Suomen vastakohta. Meitä kutsutaan täällä ainakin nimillä madam, sisko, leidi. Tulee kovin outo olo, kun ihmiset kadulla huutelevat, että hei sisko, mistä olet kotoisin ja kun ventovieraan tapaa kadulla ja kaupassa, niin pitää morjestaa ja kysyä mitä kuuluu. Siihen sopii vain vastata, että hyvää ja entä itsellesi. Jolloin vastaus on hyvää ja niin molemmat pääsevät jatkamaan matkaansa. Matkasta tuli mieleen, että lähdetään noin viikon reissulle Livingstoneen, joten sieltä sit varmasti pidemmin.

  

Faktoja ja pohdiskeluja:
-Meitä on luultu jo ainakin jenkkiläisiks, brittiläisiks, ranskalaisiks ja brasilialaisiks.
-Miten täällä on vähän hyttysiä ja paljon kärpäsiä ja edellisessä paikassa oli päinvastoin.

Ympäristötutkailuja

Päätimme lähteä kuuden suomalaisen voimin sunnuntaimarkkinoille Arcades-nimisen kauppakeskuksen pihalle. Saatiin nopeasti minibussi, jotka muuten ovat täällä sangen huvittavia. Bussissa istutaan kuin sillit suolassa. Tuplapenkistä taitetaan yksi penkki lisää sen ja toisen penkin väliin ja jos joku haluaa takaa pois niin kaikki taittotuolilla istuvat nostavat istuimen ja väistävät. Bussi ei myöskään lähde liikkeelle, ennen kuin bussi on täysi. Sisäänheittäjät osaavatkin olla aika aggressiivisia. Bussimatka maksetaan bussissa ja takapenkiltä annettaan rahaa eteenpäin, jotta sisäänheittäjä saa kerättyä kaikilta rahat. Voisi ajatella, että meiltä voisi helpolla pyytää normaalia enemmän, mutta kuulemma jos näin käy niin muut matkalaiset heittäytyvät meidän puolelle.

Nyt tytöillä kävi mäihä. Saimme oman pikkuminibussimme. Meidän lisäksi olisi kyytiin mahtunut 3-4, mutta se ei jäänyt odottamaan muita. Ja matka maksoi sellainen 70 senttiä. Paluumatka taittui samassa partybussissa, koska otimme heidän puhelinnumeron ylös jotta voidaan soitella kyytiä. Paluumatka kotiovelle maksoi euron.

Sillit edestä taakse: Miia, Jessica, Maiju, Veera, Iida ja Matu.

Palataanpa kuitenkin torille… Siellä iski heti samanlainen tunne kuin kulttuurikylässä. Ahdisti erittäin paljon. Ja hintoihinkin oli laitettu valkonaamalisä. Sitten päästiin Maijun kanssa kojulle, jossa täti ei yhtään tyrkyttänyt ja hinnatkin oli oikein passeleita. Siinä hieroi ihan mielellään kauppoja. Päivän saldona palaneet koivet (ei ole koskaan ennen tapahtunut) ja muutama kiva ostos Suomeen vietäväksi.

Meidän lemmikit pitävät myös
lämpimästä.

Lämmintä on riittänyt koko ajan. Intensiiviviikon aikana oli muutama päivä, jolloin satoi vettä, mutta täällä Roomassa, joka on siis meidän asuinalue, ei ole satanut ollenkaan. Nyt kuitenkin pitäisi vielä olla sadekausi menossa. Iltaisin huoneessa on lämmintä vähintään 27 astetta. Jokainen voi sitten päätellä mikä on päivisin suunnilleen ulkolämpötila.
 

Täällä vähänkään paremmin ansaitsevien ihmisten asunto on ympäröity muurilla, joten ei paljon näe mitä naapuri puuhaa. Se lisäksi saattaa vielä itse asuinalue olla muurien sisällä. Muurien päällä on vielä jos jonkinlaista estettä vorojen varalta. Melkein heti muurimme jälkeen alkaa yhteisö, johon ei suositella tutustumista. Päätimme Kokkolan tyttöjen ja Jessican kanssa lähteä tutustumaan vähän ympäristöön päiväkävelyn merkeissä. Pienen kävelymatkan ja nurkan takaa se sitten pilkistikin todellisena. On se hurjaa ajatella ja nähdä, kuinka kaksi täysin eri ihmismaailmaa asuvat ihan vierekkäin.




Isoja lasinpalasia muurin yllä.

 


Meitä tuijotti maissilapsi, kun katsoimme kohti ei niin hyvämaineista yhteisöä.




Kävelyllä löytyi myös "lähikauppa".

Pyykkäritädin kanssa sovittiin, että keskiviikkoisin on meidän nyrkkipyykkipäivä. Ihana vanhempi muori veloittaa meiltä 1,45€ per naama pyykinpesusta. Itselläni oli iso kasa pyykkiä ja vielä väriäpäästävät uudet lakanat, niin annoin tuplahinnan. Taisi olla tyytyväinen kun kuuli, että meitä on seitsemän naista. Puhuttiin myös et viimeisen pyykkipäivän jälkeen maksetaan kaikki muorille vähän enemmän. Tokaisin, että saadaan muori kyyneliin, jolloin Jessica alkoi laulaa ”saat muorin kyyneliin. se helppoa on. saat muorin kyyneliin..” Josta pääsen näppärästi aasinsillalla siihen, että onneksi tällä reissulla on hyviä tyyppejä, ettei tarvi mutruna olla.

Meidän iiihana  pyykkimuori.

Äänimaailmasta voisi vielä sanoa pari sanaa. Ensimmäisessä majapaikassa kun meni nukkumaan niin kuului sirkkojen siritystä, kirkkohoilailuja ja koirien haukuntaa. Sitä jäi vähän oikeastaan kaipaamaan, kun muutettiin omaan asuntoon. Iltaisin kuuluu vaan koirien surkea ulvonta, koska ne raukat pääsee nauttimaan ulkoilmasta 22-05, jolloin meidän ei olisi suotavaa olla pihalla. Tai näin meille kerrottiin.

En ole mitenkään aamuihminen ja siksi olen ihmetellytkin, kun olen aina ensimmäisenä ylhäällä. Jos en ala tekemään jo aamupalaa, niin pakko on mennä aamupisulle ja sitten hetkeksi vielä pötköttelemään ja ihmettelemään elämää malariaverkon alle. Tosiaan eräänä aamuna heräilin siinä vähän ennen viittä ja kuuntelin ympärilleni. Täysi hiljaisuus! Mietin, että miten se voi olla mahdollista Afrikassa, joka elää yötä päivää. Torkahdin hetkeksi ja puolen tunnin päästä viime heräämisestä kuulin kuinka lintukuoro oli aloittanut laulamisen = huutamisen. Ikkunat päästävät siis kaikki mahdolliset äänet läpi. Kuului vaan tsir tsir, tiki tiki, piip piip, tui tui, kaak kaak, tiu tiu ja monia muita jänniä ääniä. Noh jälleen menee se puoli tuntia ja kello onkin sitten kuusi. Naapurin kukko kiekasee kunnon volyymilla omat äänensä lintujen yhä laulellessa. Päivä alkaa valkenemaan. Sitten tuntia myöhemmin kukko kiekaisee uudemman kerran. Nukahdin ilmeisesti uudelleen pitemmäksi aikaa, sillä muistiinpanoni loppuivat äänien puolesta.

Lintujen lisäksi tällaisia veikkoja
näkee heti aamusta paistattelemassa.

 

Tämän kerran faktat/pohdiskelut:
-Täällä osa ajattelee, että mitä isompi nainen, niin sitä ihaillumpi = hedelmällisempi.
-Asuinalue on Rooma, vaikkei Sambia ole ollut Italian valloitus.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensimmäisiä fiiliksiä eli hämmennyksiä

Noin kuukauden tapahtumat kolmen kuukauden vaihdon ajalta. Nettiä odotellessa olen siis kirjoittanut parit blogitekstit. Sitten en enää jaksanut odotella nettiä ja jaoin puhelimen netin, jotta saisin jotain nopeasti näytille. Ja tässä ensimmäinen...


Tästä kaikki lähti. Sateisesta Suomesta.

 

En oikein tiedosta mitä kello on, mutta Etiopian paikallista aikaa se on 6.31. Olen jostakin syystä hereillä ja tutkailen ympärilleni, kuinka matkatoverini Seinäjoelta (Veera, Jessica ja Heini) nukkuvat. Kokkolan tytöt (Maiju, Iida ja Marianne) ovat samassa koneessa, mutta paikat heillä ovat jossain kauempana. Lentokorkeutta on 10668 metriä ja ulkona on pakkasta -43 astetta. Lentokoneessa on välillä kuuma, mutta siihen sopii tottua, koska kohdemaa on kuitenkin Sambia. Lentonopeus on 842km/h ja matkaa on vielä jäljellä 738 km ja 58 minuuttia.

En kovasti edes ehtinyt jännittämään matkaa, saatikka tajuamaan sen todellisuuttaa. Tuolloin herätessäni totuus alkoi valkenemaan. Kun katsoin ulos ikkunasta, niin näin Niilin auringonnousussa.

Tuosta ensifiiliksestä kirjoitin koneessa muutaman sanan ylös. Seuraavan kuukauden päätapahtumat tulevatkin varmasti hyvin sekavana settinä, mutta toivottavasti siitä irtoaa jotain. Lähdimme siis matkaan lauantaina, saavuimme sunnuntaina perille yli 22 tunnin lentojen jälkeen ja heti maanantaina alkoi intensiiviviikko. Ja täällä Sambian pääkaupungissa Lusakassa tullaan olemaan sitten kolme pitkää? lyhyttä? kuukautta.

Lentokentällä meistä mitattiin heti kuume ebolan varalta. Viisumi saatiin onneksi hoidettua myös kohtuu nopeasti. Yllätyimme, kuinka nopeasti kaikkien matkalaukut tulivat, eikä mikään jäänyt matkan varrelle. Meitä oltiin vastassa ja näin alkoi matka majoituspaikkaa. Auton ikkuna auki ja tukka hulmuten nuuhkin Sambian ilmaa. Vaihto oli nyt totisinta totta.




Yli 24 tunnin bussi- ja lentomatkustamisen
 jälkeen raikas ilma oli erittäin tervetullutta.

Ensimmäinen palmu! Kuva otettu juuri
ennen kuumeen mittausta.

Majoituttiin yliopiston kampuksella hostelli-tyyppisessä paikassa. Sain kämppiksekseni kokkolalaisen Maijun. Meillä synkkasi heti alusta asti, ettei yhtään ole tarvinnut vierastaa toista ja toisen tapoja. Ensimmäisenä yönä tapeltiin moskiittoverkkojen kanssa. En ollut sen kanssa ollenkaan kaveria, kunnes keksin ottaa kengistäni kengännauhat, jotka helpottivat verkkojen sitomista ja kas, niin ne pysyivät pari viikkoa pystyssä.

Kyllä hätä keinot keksii.

Puolentoista viikon mittainen intensiiviviikko koostui erinäisistä luennoista, keskusteluista ja harjotteista. Mukana oli suomalaisia, sambialaisia, kenialaisia ja tansanialaisia. Koko hommahan lähti liikkeelle afrikkalaisilla tansseilla. Oli siinä muilla naurussa pitelyä, kun suomalaiset veivaavat pyllyä samaan tahtiin. Ei nimittäin ihan luonnistu tuo vatkaus samalla tavalla. No saivatpahan huvinsa. Ruokana oli riisiä ja paikallista maissipuuromössöö eli nshimaa sekä kalaa tai kanaa. Ehdottomasti sitä piti kokeilla mannapuuron näköistä muonaa. Paikalliset syö ruokansa käsin tehden nshimasta palloja, jotka kastetaan kastikkeeseen ja/tai oteataan kylkeen vähän lihaa. Sille tasolle en toistaiseksi kyennyt ja eipä pöydässäni olisi ollutkaan ketään, joka olsisi voinut opettaa miten sitöä oikeaoppisesti syödään. Maku ei ollut erikoinen, vaan aika mauton, mutta mukavan täyttävää se oli.


Paikallisia leikkejä ja tansseja oli jokaisena aamuna lämmittelyksi. Aivan kuin sen +25 astetta olisi riittänyt meille.



Nami nami.

 

Viikon aikana alkoi hermoja koettelemaan pari asiaa. Aikataulut ja kauppareissut. Aikataulut täällä ei pidä ollenkaan, joten kohtuu täsmälliselle suomalaiselle se on välillä ollut vähän vaikeaa. Täällä eletään tässä hetkessä, eikä mietitä juuri tulevaa. Jos olemme sopineet jonkun kanssa jonkin tapaamisajan ja toinen osapuoli ei tulekaan paikalle, niin hän lahjoittaa meille ilmaista vapaa-aikaa. Jep, olen melkein samaa mieltä.


Tosiaan kauppareissutkin askarruttavat välillä mieltäni. Ensinnäkin olen kaksi ostoskeskusta kolunnut kysyen pohjallisia kenkiin saaden useasti hämmentyneitä katseita. ”Ei meillä ainakaan ole, ehkä tuolla tai tuolla.” Olin jo luopunut toivosta, kunnes kipaistiin apteekis ja aaaahh.. Ostin miesten pohjalliset, sillä ilmeisesti koko 39-40 on jo miesten kokoa.

Ei tässä vielä kaikki. Ruokakaupoissa ärsyttää lähinnä hitaus. Ei ole liukuhihnaa, ei ole välttämättä tarpeeksi rahaa antaa takaisin. Olen pariin otteeseen saanu takas enemmän rahaa mitä pitäis, koska niillä vaan ei ole tarpeeks vaihtorahaa. Tosin nyt puhutaan 30 sentistä, et eipä sillä juuri rikastu. Ja tosiaan, kun kaikki kamat on lyöty kassaan, niin joko maksan ja sitten kassatäti alkaa pakkaamaan mun ostoksia useisiin puolet pienempiin kauppakasseihin ku Suomes. Tai toisinpäin. Niitä kasseja saattaa olla helposti viisi siinä missä perus Cittarissa käyttäisin yhden kassin. Mulla on pariin otteeseen ollu oma kangaskassi mukana ja olen tuumannu et ei muovikasseja kiitos. Jotkun kassatädit on kyllä ollu niin elämäänsä kyllästyneitä ja jotkut ihan iloisia.

Sitten koitti se ensimmäinen kunnon kulttuurishokkipäivä. Lähdettiin tutustumaan paikallisiin kenttäkohteisiin. Vierailtiin paikassa nimeltä Media 365, joka tekee tapahtumia, tv-ohjelmia ymym. Siitä tulenee seinäjokelaisten harkkapaikka. Siitä mentiin Barefeetiin, joka onkin sitten todennäköisesti teatteri- ja draamapuolen kokkolalaisten tuleva harkkapaikka. Heidän kanssaan mentiin slummiin katsomaan mitä he oikeasti tekevät. Se vierailu tuli täytenä yllätyksenä, mutta luulen, ettei siihen olisi millään osannut varautuakkaan. Astuin bussista ulos ja oli pakko purra huulta. Se kurjuus ja rähjäisyys sai mut itkemään ja olisin mielelläni vollottanut oikein kunnolla, mutta oli pakko mennä eteenpäin. Kyläläiset siinä katsoivat jonkin sortin showta, kunnes monen mielenkiinto kiinnittyi meihin. Tuli todellakin apina eläintarhassa olo. Yritä siinä sitten väistellä monia tuijottavia silmiä. Ja sitten… Voi sitä huudon ja riemun määrää kun valkonaamat eli muzungut menee ringin keskelle vetämään Kullan ylistyksen ja sen jälkeen vielä ketkuttaa pyllyä. Fiilis oli omituinen ja samalla siitä nautti, että sai toiset nauramaan  ja sai antaa niille jotain erikoista, mitä eivät välttämättä heti unohda varsinkaan pienet lapset, jotka eivät ennen valkonaamaa ole nähnyt. Esityksen jälkeen ne samaiset pienet lapset kävivät piraijoiden tavalla kimppuumme hamuten valkoista ihoa. Tuli siinä käteltyä vähintään 50 pientä tyttöä ja poikaa. Sain myös pusun kämmenselkään. Hämmentävää. Kun bussimme lähti kaasutteleen pois slummista, niin pikkuiset juoksivat siinä bussin rinnalla hymy korvissa ja vilkuttaen meille. Taas oli pakko purra huulta ja vilkutella vaan takaisin.



Barefeet esiintyi ja kaikilla oli kivaa. Kun Suomen plikat esiintyi, niin kaikilla oli todella kivaa. 





Juuri ennen meidän h-hetkeä. Katteltiin, et joillakin ihmisillä on oikee aitiopaikat.



Presidenttien hautuumaa.

Kävimme porukalla myös kaupunkikierroksella. Oli kummalluista, kun meille esiteltiin, että tässä on ensimmäises maailmansodassa kaatuneiden muistomonumentti ja tuossa tien toisella puolella on kolmen presidentin haudat, joita voitaisiinkin mennä katsomaan. Aivan kuin sodassa kaatuneiden muistolla ei olisi niin merkitystä. No, se presidenttien hautausmaa oli isohko aidattu alue ja kaikkea muuta kuin vaatimattomat haudat. Olisin voinu kuvitella sen olevan joku rukouspaikka tms. Kierroksella nähtiin myös antilooppeja. Jännää. Käytiin myös kulttuurikylässä, jossa oli useampi hökkelimaja ja niissä paljon enimmäkseen turistikrääsää myyjineen. Alkoi oikein ahdistamaan kun myyjät tappelivat meistä. ”Tule katosmaan, ei maksa mitään. Kokeile kuinka kevyt. Katso mitä olen tehnyt. Tämä sopisi sinulle hyvin.” Nuo lauseet raikuivat, eikä saanut ollenkaan rauhassa katsella ympärilleen. Ilman suoranaista hyökkäystä olisin saattanut jotain ostaakin. Ihania kankaita, pikkuisia puuveistoksia, hienoja koruja ja vaikka mitä sieltä löytyi. Täytyy ehkä käydä jossain mutalammikossa möyrimässä, ennen kuin sinne menee seuraavan kerran, jotta saa olla rauhassa.

Kulttuurikylästä tekis vaikka mitä löytöjä, jos vaan sais kierrellä rauhassa.

 

Seitsemän naista ja pari laukkua muuttovalmiina uuteen kotiin.

Vähitellen alkoi intensiiviviikko olla lopuillaan ja meidän piti muuttaa pois. Sillä asuminen siellä olisi tullut hyvin kalliiksi. Kävimme katsomassa yhtä asuntoa ja pienen keskustelun jälkeen päätimme ottaa sen. Seuraavana päivänä saimme kuitenkin kuulla, että ei päästäkään muuttamaan, koska asiassa oli tullut pariskunnan kesken ilmeisesti jotain väärinkäsityksiä. Menimme katsomaan sitten seuraavaa asuntoa, jonka vuokrasimme loppuajaksi. Paikka on ehkä liiankin hyvä, jos niin voi sanoa. Päätalo on kuin jostain Koti ja puutarha lehdestä, uima-allasta saadaan käyttää vapaasti ja asumme turvallisesti muurien ja sähköaidan ja -portin sisäpuolella. Omistajaperheellä ei selkeästi ole puutetta rahasta, kun katsoo tätä tonttia ja tontilla häärääviä työntekijöitä. On puutarhuri, pyykkäri, piika ja talon remppaajat ainakin.

Päätalon piha-aluetta.

 Onneksi kurjuutta tuo elämäämme meidän köyhempi sivurakennus, jossa meillä on kalusteina vain sängyt, kaksi pöytää, kolme tuolia, lieden ja uunin yhdistelmä sekä jääkaappi. Muun muassa kattilat, astiat ja liinavaatteet hankimme itse. Lisäksi lähimmälle bussipysäkille on piiiitkä loiva ylämäki 30 minuutin kävelyllä. Tie on kovin kuoppainen, eikä siis läheskään kokonaan asvalttia. Kaikki vessat ja vesihanatkaan eivät toimi niin kuin pitäisi ja kaipaan nyt jo raanavettä. Kaikkein pahimpana ehkä on sängyssä oleva vaahtomuovipatja. Siihen kun kerran pyllähdät niin siihen jää ahterin kokoinen kolo. Miettikääpäs sitten ku siinä on pari yötä nukkunut. Voin kertoa, että meidän jokaisen selkä huutaa hoosiannaa enemmän ja vähemmän. Vuokra kolmelta kuukaudelta on noin 370€ per naama. Ei paha.



Rakas sänkyni.

Olemme nyt asettuneet tänne ja tästä alkaa hieno kahden kuukauden seikkailu, jonka aikana tutustun varmasti hienoihin ihmisiin, opin paljon itsestäni ja toisenlaisesta kulttuurista.

 

 

 

 

 

Yritän saada joka kerralla pari jännää lisäfaktaa tai asiaa, jota olen kummastellut syystä tai toisesta.
-Hätävilkut päällä ajellessa kunnioitetaan vastaantulevaa hautajaissaattuetta.
-Juusto ei ollutkaan ihan niin kallista kuin ajattelin.