Kriisistä kriisiin

Se olisi sitten viimeinen blogiteksti Sambiasta. Tämän viikon tapahtumat tuleekin sitten kirjoitettua Suomesta. Hullua lukea lähtöajan kirjoituksia ja miettiä mitä silloin tapahtui. Kuinka sitä istui unisen jännittyneenä lentokoneessa ja tuijotti aamuauringossa paistattelevaa Niiliä. Kuinka sitä ensimmäisen kerran söi nshimaa ja miten sitä joutui jättämään juron suomalaisen olemuksen taakseen ja alistua naurunalaiseksi ensimmäistä kertaa pyörittäessään pyllyä. Kuinka sitä silloin tutustui Kokkolan tyttöihin ja kuinka paljon ne ensimmäiset hyttysenpuremat kutittivat. Uskomatonta, miten tuosta ajasta olisi pian kolme kuukautta. Apuaaaaaa, tässähän iskee paniikki!

Mutta palataan ajassa ei ihan niin kauas, vaan viime viikon maanantaihin. Ajattelin maanantaista tulevan ihan perusmaanantai. Ei juuri kummempaa tekemistä ja leppoisaa blogin kirjoittelua ulkona. No sillä tavalla se alkoikin. Olin sulkeutunut omaan maailmaani ja kirjoitin tohinalla blogia kuunnellen samalla musiikkia. Viereisille penkeille tupsahtaa viisi lasta. En oikein tiedä keitä he olivat, mutta täällä ne oli pyöriny jo jonkun aikaa. Olivat ilmeisesti vieraita. Ainakin osa. Siinä sitten alkoi 12-vuotias poika tekemään lähempää tuttavuutta kanssani. Puhuimme Suomesta ja Sambiasta ihan mukavia juttuja, kunnes hänen kysymykset alkoivat tuntua hieman ahdistavilta. Montako lasta haluat? Voisitko naida nuoremman miehen? Onko Suomessa rajaa kuinka nuorena voi mennä naimisiin? Olisiko meillä liikaa ikäeroa? JÖSSES!! JÄTKÄ SÄ OLET 12v. Ei sun pidä tollasia kysellä. Minä, joka lähenin 30 kriisiä, niin aloin tuntemaan itseni todella puumaksi. Ja voin kertoa, ettei ollut mukava tunne.

Pihan lapsia. Grace halusi ottaa kuvia.

Poika hävisi ja hetken hengiteltyäni syvään, viereeni tupsahti 10-vuotias tyttö Grace. Puhuimme hyvin paljon samoista asioista, kuin pojan kanssa. Hän oli erittäin mukava ja fiksun oloinen ikäisekseen. Hän kaitsi koko ajan pienempiä lapsia. Grace myös kiinnitti huomiota pääni sivulla oleviin letteihin ja niistä innostuneena hän teki minulle myös yhden letin. Muut tytöt innostuivat myös. Joten lopputuloksena oli kaksi ”lettiä” ja yksi letti. Jokainen sojottivat eri suuntiin. Kaunista, mutta olihan se jotenkin kovin hellyttävää, että kolme pientä tyttöä, joista nuorin varmaan kolmen, laittoivat minulle lettejä.

Tytöt lähtivät ja tämä nuori poika teki paluun. Hän antoi minulle mustan helmirannekorun. ”Pidän sinusta ja tämä on lahja sinulle.” Monttu auki siinä toljotin, oliko hän tosissaan. Sanoin, että se on sinun, joten en voisi ottaa sitä. Hänellä oli kuulemma niitä useampi kotona ja niin sen tuikkasin sitten ranteeseeni ja kiitin kauniisti. Hämmennyksen vallassa jatkoin blogin kirjoittelua, kunnes Veera tuli paikalle. Poika oli aikaisemmin jo Veerallekin ehdotellut juttuja, mutta minusta oli tullut numero 1, sillä poika vielä kysyi numeroani. Enhän minä sellaista muista ulkoa ja tämä on totuus. 097 se alkaa ja 606 se loppuu. Välimaasto onkin pelkkiä kysymysmerkkejä. Poika oli selkeästi harmissaan, varsinkin kun he lähtivät hetkeä myöhemmin kotiin. Jos rehellisiä ollaan, niin minä en ollut niin harmissani. Että sellainen perusmaanantai.

Kolme lettiä ja koru.

Illalla meni vielä neljä kertaa sähköt ja Maijulta purettiin letit. Nukkumaan mennessä tutkailin meidän paluulentotilannetta, joka näytti hälyttävältä. Suomessa pitäisi olla tiistai aamusella ja keskimmäinen lento kolmesta oli siirretty keskiviikolle. Ei mitään kunnon postia tai ilmoitusta asiasta. Ihan perus hyvää matkaa posti oli tullut jo ennen matkaa. Onneksi katsoin linkin takaa meitä järkyttäneet muutokset. Asia piti selvittää seuraavana päivänä.

Kohti uusia lentoja.

Tiistaiaamu valkeni ja Jessica painelee, kuin myrkyn nielleenä kohti Arcadesia selvittämään lentojuttuja. Minä, Veera ja Heini menimme hieman perästä. Ymmärrän täysin kaiken kiukun ja ärsyyntymisen. Onneksi asia selvisi hyvin nopeasti, sillä menimme Etiopian Airlinesin toimistolle kysymään tilannetta. Siinä hetken keskusteltiin virkailijan kanssa ja niin saimme uudet lennot. Meidän ei tosin tarvinnut todistaa edes henkilöllisyyttämme. Kaikkien stressi alkoi selvästi helpottua. Uusi lentomme olisi päivää aikaisemmin, joten maanantain sijaan lähtisimme jo sunnuntaina. Yksi kerta vähemmän sunnuntaimarkkinoilla, tämä oli vakava asia, joten tulevasta sunnuntaista pitäisi ottaa kaikki irti!

Uudet lentoajat kourassamme lähdimme marssimaan takaisin Arcadesille syömään jotain. Murkina oli maittavaa ja niin hyvillä mielin lähdimme seuraavaan ostoskeskukseen, Manda Hilliin. Kaikkien oli tarkoitus vähän shoppailla ja minun varsinkin seuraavan päivän grillausmuonat. 30 kunniaksi olin päättänyt, että grillaillaan ja nautitaan olostamme tyttöjen kesken. Ostosreissu ei ollut ihan niin nopea mitä ajattelin. Täällä ei nuo ainekset ja einekset ole ihan samanlaisia kuin Suomessa. Suurinta päänvaivaa tuotti jälkiruoka. Kakkua en ajatellut tekeväni, kun en tiennyt miten se täällä onnistuisi ja valmis kakku ei mahtuisi jääkaappiin. Päätin siis tehdä pohjanmaalaista pannukakkua, ropsua. Senkin aineissa kyllä riitti omat haasteensa. Pääsimme kasseinemme kanssa kotiin ja aloin marinoida lihoja ensimmäistä kertaa elämässäni. Lihat jääkaappiin ja nukkumaan.

Ajattelin, että herättyämme saan tytöiltä onnitteluhalit, vaan olin erittäin väärässä. Olen yleensä ensimmäinen nukkumassa ja ensimmäinen hereillä, niin kuin tälläkin kertaa. Olin kuulemma nukkunut ehkä joku 20 minuuttia. Heini piti siis vahtia, koska nukahdin. Nukuin autuaasti kaikesta juonittelusta tietämättä. Heräsin siihen, kun sänkyni viereen marssii pellearmeija tötteröhatut päässä rummun, helistimen ja ilmapallon vingutuksen kera. Tai siltä se ainakin unenpöpperöiselle kuulosti ja näytti. Sitten sieltä kajahti komeasti paljon onnea vaan ja olin aivan mykistynyt. En edes muista juuri mitään mitä hämmennyksen ja hykertelyn seasta sain sanotuksi. Sain kolme ilmapalloa moskiittoverkkoni päälle ja sain jatkaa uniani. Meni siinä puolisen tuntia, ennen kuin sain uudelleen unenpäästä kiinni.

Pellet: Jessica, Matu, Heini, Veera, Iida ja Maiju

 

Minun ilmapalloni.

Yksi valmis hame.

Päivällä teimme sellaisen jaon, että Veera ja Matu menivät räätälin luo hakemaan meidän mekkoja ja  hameita ja minä sekä Maiju kävimme kaupassa. Jännitti valtavasti miltä ne omat koltut sitten näyttäisi. Kauppareissun jälkeen Jessica auttoi suuresti grillisapuskoiden valmistelussa. Grillin ollessa kuumana Maiju ja Heini menivät laittamaan jo lihoja lämpimiksi ja sillä välin Jessica hääri vielä viimeisiä silauksia keittiössä ja Veera meikkasi mut. Kiireinen, mutta mukava päivä oli jo takana. Lapset häärivät kovasti ulkona grillin ympärillä, aivan kuin he olisivat vain odottaneet käskyä istahtaa pöytään syömään kanssamme, mutta tämä ei ollut tarkoituksemme tällä kertaa. Halusimme olla keskenämme. Sehän oli jopa huikea toinen kerta, kun koko porukalla olimme yhdessä nauttimassa vain Sambia-elämästä. Päätimme sanoa tälle fiksuimmalle 10 vuotiaalle tytölle, että voisivatko he poistua ja asia oli sillä selvä. Saimme olla juuri niin kuin halusimme. Oli todella mukava istua, syödä ja vain olla tyttöjen kesken. Salaatti, possu, kana, täytetyt tatit ja kasvisvartaat tekivät kauppansa ja hyvä niin. Ropsukin tuli syödyksi, vaikkei se ihan esi-isältään näyttänyt, mutta kuulemma maistui siltä.

Herkut.

Tytöillä oli kuitenkin selkeästi suunnitteilla vielä illan varalle jotain. Jouduin laittamaan sormet korviin, etten kuulisi mitään mihin he suunnittelivat, että pihamaalta jatketaan. Se oli tiedossa, että jonnekin, mutta minne. Taxi saapui ja vielä sielläkin jouduin välillä pitämään korvat lukossa ja lallattelemaan omiani. Syykin tähän selvisi myöhemmin, nimittäin keskiviikkoisin ei ollut oikein mikään paikka auki. Niin kuitenkin Jessica, Maiju, Veera ja Matu veivät minut ensin Timesiin. Siihen kauheeseen paikkaan, jossa olimme kerran olleet. Tällä kertaa paikka ei ollut täysi ja ulkona saimme istua suhteellisen rauhassa. Jessica ilmoitti, että kalja naamariin, sillä me lähdemme seuraavaan paikkaan. Käskystä. Löysimme tiemme Room 101 nimiseen paikkaan. Paikassa ei soinut musiikki niin kovalla, että korvat hajoaa. En olisi ikinä uskonut löytäväni tällaista paikkaa Sambiasta.

Likat liikenteessä.

Sain kouraani Long island ice tean ja samalla tytöt näkivät jotain tuttuja ja menimme istumaan heidän pöytään. Matu ja Maiju kävivät tanssilattialla aiheuttamassa hämmennystä. Kun he menivät sinne, niin paikalla oli ollut noin viisi paikallista naista, mutta kun he näkivät suomalaisten taidot niin viisi muuttui kahdeksikymmeneksi. Ilta oli oikein mukava ja hauskaa tuli pidettyä. Sain Jessicalta muun muassa sylitanssin. Nyt on sit sellainenkin koettu. Siinä hieman yli kolme tutut tyypit sanovat, että lähdetään 10 minuutin päästä. Käydään katsomassa heidän levytysstudio ja sen jälkeen he heittäisivät meidät kotiin. Pääsimme baarista ulos sen sulkeutuessa 04.30. Studio oli kiva joo ja siellä juokseva koiranpentu vielä kivempi. Meitä alkoi vaan kovasti jo väsyttää ja halusimme kotiin nukkumaan. Siinä miehet alkoivat arpomaan, että kuka heistä olisi vähiten juonut. Mukana piti olla yksi joka oli selvä. Selvä = lautasen kokoiset silmät, jotka vaan tuijottaa eteenpäin. Aloimme jo hieman hermostua, mutta lopulta pääsimme autoihin ja kotiin asti. Aamu siinä alkoi jo kivasti sarastamaan. Tytöillä oli kaksi tehtävää, joiden piti toteutua. Nämä eivät olisi synttärit, eikä mitkään ellei 1. Miia tanssii 2. Miia konttaa aamulla vessasta ulos. Tehtävät epäonnistuivat totaalisesti. Hahahahaa…

Tytöt ja tutut studiolla.

Aamu valkenee kotitiellä.

Torstai kului mukavasti lepäillen. Edellisenä päivänä oli selvinnyt, että meidän pyykkimuori oli täyttänyt 60 päivää ennen minun 30. Kun istuskelin pihalla, niin Falez tuli käsiään taputtaen luokseni ja lauloi samalla paljon onnea. Halauksien ja rutistusten jälkeen vastasin hänelle samalla melodialla, että kiitos ja onnea sinullekin pari päivää myöhässä, johon hän jatkoi, edelleen samalla melodialla, kuinka vanha oletkaaan, vastasin jällee, että olen 30. Tosiaan 30, mitäs ihmettä. No sillä mennään, katsotaan jos se kriisi iskee kunnolla jossain vaiheessa, kun sitä pitää ensimmäisen kerran kirjoittaa johonkin paperille vaikka. Illalla tuli awardeista tuttu tyttö kavereineen kylään. Ei ollut mikään kovin sosiaalinen olo muutaman tunnin yöunien jälkeen, mutta ymmärsivät yskän.

Ihanat lahjukset.

Olin jo huokaista helpotuksesta, kun vieraat lähtivät ja nyt sai syödä iltapalan ja mennä nukkumaan. Muutama meistä hääräsi keittiössä, kunnes joku huusi, että oliko nyt kaikki paikalla. Ajattelin, että kokoonnumme puhumaan miksi Iidalla oli ollut vähän haikea mieli edellisenä päivänä. Vaan ei. Sieltähän se  pellearmeija saapui taas laulaen, tosin tällä kertaa ilman rekvisiittaa. Jos minun jalkojeni alla olisi ollut matto, niin kuvainnollisesti voi sanoa, että matto kyllä lähti vauhdilla jalkojen alta. En odottanut mitään sellaista, mutta sehän se pointti vissiin olikin. Ettei kaikki olisi niin yksinkertaista. Rontit antoivat vielä pienen lahjankin. Sain kortin, kirahvipillin, ekan luokan oppikirjan ja muistivihon, johon tytöt lupasivat kaikki kirjoittaa jotakin muistoksi. Olin jälleen hyvin mykistynyt. Ajattelemani halit sain tämän jälkeen omasta aloitteestani, kun kysyin ketä saan halata eka. Lopulta hämmentynyt, mutta onnellinen 30-vuotias Miia pääsi nukkumaan ja odottamaan mitä seuraava päivä toisi tullessaan.

Perjantai ja lauantai ei tuonutkaan sitten mitään ihmeellistä.

Viimeinen sunnuntai. Apuva ja taas huomasin, kuinka aika on mennyt, kuin siivillä. Jessica ja Veera lähtivät aamulla kirkkoon, koska eivät olleet vielä käyneet sambialaisessa kirkossa. Minä ja Heini ajattelimme mennä Arcadesiin vähän etukäteen, koska ajattelin muutaman homman hoitaa siellä pois alta. Lopulta kaksikkokin saapui markkinoille ja niin alkoi armoton viimeisten tuliaisten ja muistojen keruu. Ihania puuelukoita, pussukoita, koruja, kankaita, puuveistoksia, kaikkea. Aaaaaa.. Olimme jo oikeastaan lähtemässä pois syömään jonnekkin, kunnes eräs tuttu myyjä ja hänen kaverinsa eräästä vaateliikkeestä pöllähtivät paikalle. Kun kuulumiset oli vaihdettu ajattelin, että nyt me tytöt ja pojat lähdemme sitten jatkamaan, mitä ikinä olimmekaan tekemässä. Vaan ei. Kas kun tämä tuttu kaveri oli vähän Jessicaa yrittänyt, useista torppaamisista huolimatta, niin eihän sitä kuitenkaan voinut vapaa-ajalla niin vain päästää meitä menemään. Siinä turistiin aikamme ja huomasin kuinka tämä toinen heppu kovasti jututteli pääasiassa minua. Siinä sitten katsoin vihoviimeisiä tuliaisia omassa rauhassani, niin tämä heppu tuli rannerenkaan kanssa ja tyrkkäsi sen ranteeseeni sanoen, että minun pitää muistaa hänet ja Sambia. Suorasukkaisuudesta nämä ihmiset ovat täällä kyllä tunnettuja, se ollaan huomattu moneen otteeseen.

Aivan ihania, mutta mitä näilläkin tekisin?

Jessica ja Veera ostoksilla.

Muut tytöt saa puhelinnumeroita, minä rannekoruja.

 

Niin kuin edellistäkin korua ihmetellessäni sanoin, etten voi ottaa lahjaa vastaan, mutta eivät siinä paljon valkonaaman sanat auttaneet. Koru oli ranteessa, eikä kaveri suostunut ottamaan sitä takaisin. Joten pakko se oli kiittää halin kera vaikken edes tuntenut koko tyyppiä. Hämmentävä tilanne taas kerta kaikkiaan. Pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaamme kohti ruokapaikkaa. Jessicalle ja Heinille ei oikein maistunut kyseisessä paikassa mikään, joten he vaihtoivat paikkaa. Minä ja Veera jäätiin jo kerran hyväksi todettuun ruokapaikkaan. Sinne piti mennä uudestaan ja sinne mentiin uudestaan. Sapuska oli taas hyvää ja tällä kertaa oli pakko myös maistaa jälkiruokaa. Ja se oli hyvvää! Kotiin päästiin myös kylläisenä ja hyvillä mielin. Sitten olisi edessä vielä kuusi kokonaista päivää. Kovasti oli vielä tekemistä ja nähtävää. Varsinkin ne leijonat. En suostu lähtemään Afrikasta ennen kuin näen leijonan! Kriisi!

 Faktaa/pohdintaa:

-Kirjakaupassa kaikki kirjat ovat muoveissa.
-Jalankulkuvaloja on harvassa ja olet onnekas jos pääset vihreillä tien puoleen väliin.