Viimeinen viikko Sambiassa - mihin tämä aika katosi?

Jahha. Tuota noin. Siitä olisi nyt noin puoli vuotta, kun oon palannu Sambian lämmöstä Suomen kylmyyteen. Tämä viimeinen blogi piti kirjoittaa siinä noin viikko Suomessa olon jälkeen. Vähän näköjään jäi. Jotenkin on aluksi ahdistanut edes ajatella mitä kaikkea koko matkalla tapahtui. Ei siinä, että ystävät, perhe ja muut on kyselleet, että miten meni. Noh, siinähän se meni. Eikä ahdistanu vastata ollenkaan, mut tää kirjoittaminen olikin sitten ihan toinen juttu. Olen tämän kirjoittanut jo kesällä, mutta nettiin lisääminen on vain ollut bloggerin takutessa äärimmäisen työlästä ja sit se on välillä jäänyt unohduksiin. Nyt kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni, joten palataanpas viimeisen viikon alkuun………

Mun ja Jessican piti lähteä maahanmuuttovirastoon hoitamaan vielä hommia. Tarkoituksemme oli ottaa Foxdalelta bussi sinne, mutta kävi ilmi ettei sinne nyt niin vaan mennäkään bussilla. Asiaa kysyimme siis tästä ihmepostitoimistosta. Vieressä seisoi ei niin paikallisen näköinen ukko, joka lupasi kysyä taksikaveriltaan, mihin meidän pitäisi mennä. Kuski sanoi, että paikka on kaukana ja niin tämä epäpaikallinen herra ehdotti, et hypätkää kyytiin. Käydää hänen luona hakee parit paperit ja sitte me päästäisiin sinne minne halusimmekaan. Katsekontakti Jessican kanssa suoritettu ja niin istahdimme taksiin. Kyseessä oli kuitenkin ihan virallinen taksikuski ja se varmasti sai meidän luottamuksen kohdilleen. Oltiin me myös varmaan sen verran ruskeitakin, et huomasivat ettei aivan perusturisteja oltu.

Maahanmuuttovirasto

Päästiin mukavasti virastolle ja suoraan tiskille x ja y ja z. Aikamoista kartan piirtelyä oli se reissu taas ja huomasin kuinka molempien pollaa alkoi kiristämään. On se kumma miten nää ei osaa ja voi hoitaa täällä hommiaan!!
Tulkaa huomenna uudelleen – No ei muuten tulla.
Tulkaa ensi viikolla uudelleen – Ollaan muuten jo Suomessa.
Tulkaa perjantaina uudelleen – Haista kakka, kai me sit tullaan ja pilataan siinä meidän viimeisiä päiviä.
On se kumma miten voi kestää seitsemän lapuskan allekirjoittaminen. Okei, ehkä siihen kuulu vähän muutakin kun pelkkä allekirjoitus, mutta kuitenkin.

Lampsittii miltein ovet paukkuen ulos lähimpään bussiin, jolla matkattiin tutuksi tulleen bussihelvetin kautta meidän räätälimme luo. Kello alkoi olla jo sen verran, että melkein Suomityttöjen puntit tutisivat. Alueellehan ei ole suositeltua mennä, edelleenkään eikä varsinkaan auringonlaskun lähestyessä eikä ikinä sen jälkeen.

Tuttu sana muzungu kuului taas kovasti. Lapset hyppi riemusta lava-auton päällä ja hiekka pöllysi. Tästä kun taas selviäisin. Soiteltiin meidän räätälille, joka lupas lähettää jonkun hakemaan meitä. Ei vaan kuulu ja kello tikitti. Lopulta päätimme lähteä vaan kävelemään eteenpäin. Kyllä se täällä jossain oli. (Hiton hullut, sanoisin näin jälkeenpäin). Räätäliltä päästiin ehjin nahoin pois. Pöllyävällä ja pimeähköllä hiekkatiellä tuli jostain mieleeni Kallio sunnuntaiaamuna. Tosin siitäkin on aikaa, kun olen siellä asunut, niin tiedä sitten millaista siellä on nykyisin. Pääsimme takas asfaltille ja molemmat hurrasimme, jes me selvittiin elossa!

Tiistaina lähdin Heinin kanssa vielä viimeiselle kuvausrupeamalle keskustaan. Olimme ajoissa, tapaaminen oli siis aamukympiltä. Soitin meidän haastateltavalle, että me ollaan ajoissa ja hän lupasi olla paikalla 15min päästä eli 9.55. 10.15 aloin miettimään, että pitäisikö meidänkin lyödä vetoa milloin rouva suvaitsee saapua paikalle. Kokkola oli siis Luanshyassa lyöny vetoa, et monta tulee paikalle ja milloin pääsevät aloittaan teatterihommat. Ei kuitenkaan tehty niin ja mikäs siinä taas nauttiessa ilmaisesta vapaa-ajasta.

Virastotalon sisältä. Kalterit kaikkien työhuoneiden edes.

Noh rouva saapui 10.30 ja hoidettii homma pois alta. Siitä sitten mentiin seuraavaan paikkaan, kuvaukset sielläkin suit sait sukkelaan ja sitten päästiin lounaalle. Pitihän sitä nyt edes kerran kolmen kuukauden aikana käydä syömässä keskustassa. Jos en tietäis, ni en sanois sitä keskustaksi. Helsingin keskustakin on sentään keskusta tähän verrattuna ja tää on sentään miljoonakaupunki. Jossain on mennyt vikaan. Vieri vieressä virastoja, toimistoja ja tönöjä, muutama hassu kauppa, mutta ei sellaisia joihin olisi voinu mennä. Käsitykseni keskustasta mureni sille tielle.

Keskustaa.

Lounaskahvila.



Kotimatkan varrelta keskustan tuntumassa.

Mielpiteitä ilmaistaan sillanpieleen erittäin vahvasti.

Joka tapauksessa päivää oli vielä hyvin jäljellä ja päätimme mennä Kamwalaan, hitto tätä paikkaa kyllä tulee ikävä. Menin kiristämään mun lettejä, oli hämmentävää istua siinä kampaamon tuolissa, kun naiset alko ottaa musta kuvia. Ilmeisesti se on vaan niin ihmeellistä että valkonaama ottaa letit, eikä edes koko päätä! Ilmeisesti olen hullu akka. Lopulta päästiin lähtee pienen hintaväännön jälkeen kotiin, jossa tiedossa olisi sambialainen ateria.

Niinpä siis Tasker ja Diogo saapuivat meidän luokse eväineen ja alkoi oppitunti. Nshimaa halusin ehdottomasti oppia tekemään. Lisäksi meillä oli sitten delelemössöä eli okramössöä, sellaista perusvihreetä mössöä. Jälkimmäinen hyvää, ensimmäinen ei niinkään. Sitten oli lihakimpaleelta näyttävää kasvisboloniaa, jäätävän pahaa. Ylikypsää kanaa ja paprikaa, sentäs hyvää ja ai niin melkein unohdin perhosen toukkia. Ensin ne lillutettiin vedessä ja sitten paistettiin rapeiksi öljyssä. Kuvittelin homman, siis syömisen olevan helppo nakki tai siis toukka. Noh kuvat kertokoon puolestaan. Se siitä sapuskasta sitten.

Nshiman alkeiskurssilla.

Tasker ja sapuskat.

Toukkaherkkua.

Keskiviikkona kävin Jessican ja Veeran kanssa viimeistä kertaa Medialla. Tytöt haki työtodistuksen. Ja niin teinhän minä aamulla viimeisen kerran Falesille teet ja leivät sniff... Keskiviikosta ei sitten olekaan kuvina tai muistiona tarttunut enempää.

Kerta kiellon päälle. Vielä kerran Kamwalaan! Aloimme toisaalta olemaan jo niin kypsiä hiekkatiehen ja ajan säästämiseksi, jos siis päästäisi autolla, päätimme näytellä uupuneita ja kuumissaan olevia ja varsinkin suuressa hädässä olevia naisia, kun ohitsemme ajaa auto. Ja kuinkas ollakaan, sieltä se auto porhalsi. Niitä ei siis siinä hiekkatiellä nyt kuitenkaan kovin useasti käynyt.

Noh, tarviikos tytöt kyytiä. Noh, ei varsinaisesti mutta kiitos kovasti. Ja näin säästimme kallisarvoiset n.30 minuuttia torstaista, kun kyyditsijä heitti meidät Arcadesille. Maijun, Veeran ja Jessican kanssa hyppäsimme sattumalta samaan bussiin, mikä oli kerran ennenkin meidät sinne vienyt ennen vappua.

Viimeisiä tunnelmia bussissa.

Tiistain letitys oli ihan pyllystä ja niitä piti taas korjauttaa. Nyt tuli hyvää jälkeä. Kamwalan jälkeen lähdimme vielä viimeistä kertaa Levylle ja Manda Hilliin. Kun sitä ajatteli, että viimeisen kerran täällä ja tuolla, niin kyllä se Suomeen paluu alkoi tuntua aika todelliselta, eikä ajatusta yhtään helpottanut se, että tiesi kotona odottavan kaksi matkalaukkua, jotka pitäisi pakata.

Paikallinen Kamwalan kampaamo.

Lettimalleja kampaamossa.

Perjantaina paistoi aurinko, nyt oli viimeinen mahdollisuus nauttia siitä. Suomessa olisi jääkausi tähän verrattuna. Arskailun jälkeen kävin Jessican kanssa vielä viimeisen kerran East Parkissa sillä välin, kun osa oli maahanmuuttovirastolla hoitamassa hommia, mehän ei sinne enää siis mentäisi. Vaan kuinkas ollakaan, sinne vaaditaan kaikkia nythetivälittömästi. Kovan papatuksen jälkeen otimme taksin alle ja virastoon. Onneksi nuo taksimatkat ei ole kuin muutaman euron per naamataulu.

Meillä oli tarkoitus, että olisimme menneet käymään vielä meidän räätälin luona, mutta soitin sitten hänelle ja kerroin tilanteen, että sori. Nyt ei ehdi. Virastolla oli jäätävä säätö. Virastotädit mulkoili meitä ja me niitä. Alkoi meidän aika ja hermot käydä vähiin ja lopputulos oli se, että ensin huusi Matu ja sitten Heini. Tai no ei huutanut, mutta ilmaisevat mielipiteensä viraston toiminnasta hyvin kovaan ääneen. Melkein pieni naurahdus pääsi suustani. Melkein. Tilanne rauhoittui ja me SAATIIN meidän opiskeluluvat. Hyvä homma, eihän siinä mennyt kuin se kokonaiset kolme kuukautta…

Lopulta Iida, Matu ja Heini jatkoivat matkaa omille teilleen ja Cheela heitti meidät muut kotimatkallaan räätälin luo Ngombaan, nyt tuli sen alueen nimikin selvitettyä. Hiekkatien alkaessa Cheela tuumasi, että olette uskomattomia naisia, kun menette tuonne, ei paikallinen uskaltaisi. Tiedä sitten viittasiko viimeisellä lauseella itseensä. Niin sitä soviteltiin ja fiksailtiin meidän mekot ja hameet. Nyt tuli sielläkin käytyä viimeisen kerran.

Illalla vielä lupasin lähteä Jessican mukaan Kalundo marketille, öh jonkinlaiselle kujalle, jossa pieniä kuppiloita ainakin. Siellä olisi siis Median tyyppejä ja Jessica halusi heitä vielä nähdä ja saada takaisin lainaamansa puhelimen. Pari kaljaa siinä ja perjantai oli taputeltu. Nyt oli jäljellä enää yksi kokonainen päivä.

Vielä viimeinen katse Ngombaan.

Lauantai ja viimeinen kokonainen päivä. Heräsin siinä ennen auringonnousua, koska se piti saada vielä kuvattua. Kaunista, hämmentävää, mykistävää, hiljaista. Se oli matkan yksi hetkistä, joita ei niin vain kuvaillakkaan. Onhan sitä Sambiassa ennenkin nähty auringonnousua, mutta nyt kun sitä vain tuijotti hiljentyneenä, niin se olikin sit aivan eri juttu.

Siinä se aurinko sitten nousee viimeisenä kokonaisena päivänä.

Ja mitä sitten tapahtuikaan kello 10.00. Meidän isäntä lähtee viemään mua ja Heiniä katsomaan LEIJONIA! Mun Afrikkaunelma toteutui viimeisenä päivänä. Matkalla isäntä pyysi meiltä bensarahaa yhteensä 100 kwachaa eli sellasen 15€. Ei se nyt paha rasti ollu sitä maksaa puoliksi, mutta pointti oli se, että isäntä oli luvannu meidät tutustuttaa presidenttiin ja viedä meitä sinne ja tänne. Kysykää mitä vaan, niin mä hoidan, niin se meille aina sanoi. Puppuahan puolet sen puheista oli.

Matkalla katsomaan leijonia. Täällä aloitetaan työt jo nuorena.

Myös matkalta. Keskeneräisiä rakennuksia ja harvaa vehreyttä.

Mut nii ne jellonat. Okei, ei ne aivan villejä ollut vaan pelastettua ja sellaisia. Ensin nähtiin seepra ja se oli siinä 30 sentin päässä. Sitten oli samalla etäisyydellä pahkasiantapaiset olennot ja strutsi. Sit mä näin seuraavia otuksia: piikkisika, servaali, kameli, seepramangusti ja kaneja. Ja sitten LEIJONA ja jumankekka se oli ihan siinä lähellä. Satuin vahingossa näkemään, kun ne loikkas sellaselle loikoomatelineelle.

Voin kertoa, että siinä oli Miia hetken ihan hiljaista naista monttu auki ja suurin piirtein rapsuttaen kissojen kuninkaita, kun ne oli siinä puolen metrin päässä. Sit mä koskin Pumbaa! Jos joku ei tiedä kuka on Pumba, niin se on eräs kuuluisa pahkasika. Sit nähtii vielä aasi, hyeenakoiria, paviaani, marakatteja, krokotiilejä, korppikotka, riikinkukko ja muutama muu lintu. Siinä se kierros meni ja oli kenties aika mennä kotiin, mutta edessä olisi vielä leijonan syöttäminen ja minä ainakin halusin sen nähdä. Välillä tuntui, että minä olin eniten tohkeissani elukoista ja ei kai se väärin ole.

Piikkisika.

Seepramangusti.

Marakatti.

Kameli.

Pumba!!

Sitten ne leijonat... Uskokaa tai älkää, mutta kuvassa on kaksi naarasta.

Illan tullen Veera lähti ihanasti ja onneksi mun seuraksi niille raunioille, jossa mun oli tarkotus kuvata auringoslasku, koska siellä välillä liikkuu vähän arvaamatonta porukkaa, niin kuin tälläkin kertaa. Eikä asiaa auttaisi se, että auringonlaskun jälkeen valtaisi täysi pimeys. Se auringonlaskun hetki oli miltein yhtä maaginen kuin aamuinen auringonnousu. Ne ylimääräiset kaiffarit pilas koko homman. Vähän piti purra huulta, ihan vähän vaan.

Viimeinen auringonlasku.

Sitten mentiin takas kämpälle laittautumaan kiireen vilkkaan. Olihan viimeinen ilta, joten Miimu, Maamu, Veeza ja Gaga lähtivät Bob Marleyn muistokonserttiin.

Ilta meni lupsakasti ja ajateltiin et otetaan vaan nää parit, sillä kukaan meistä kolmesta seinäjokelaisesta ei halunnut olla huonossa kunnossa seuraan päivän lennoilla. Nää parit vaihtui loppupeleissä vähän useampaan, sillä Gaga tutustui siellä ”iskään”. Eli iskän tyttärellä oli sama nimi kun Jessican Sambianimi. Ja iskä sitten halus tajota parit lentävät kalat (Flying fish) tyttärelle ja sen kavereille.

Eikä sekään vielä riittänyt, vaan iskä halus ostaa meille vielä teemaan sopivat lätsät muistoksi. Ja kaikkein hämmentävintä tässä oli, että tyypillä ei ollut minkään sortin taka-ajatuksia ketään kohtaan! Ihan totta. Siinä sitä oltiin viimeistä iltaa viettämässä parhaiden kanssa. Olotila meni välillä aivan vuoristorataa. Hetken sitä kippisteltiin ja naurettiin vatsat kippurassa ja otettiin hassuja kuvia. Seuraavassa hetkessä tuijottelin taivaalle tippa linssissä, koska tajusin pian kaiken olevan ohi. Se oli kerrassaan hämmentävä ilta, enkä sitä osaa nyt tähän kuvailla sen enempää.

Maamu ja Miimu.

Miimu, Maamu, iskä ja Gaga. Huomatkaa meidän upeat lätsät.

Seinäjoki edustaa Sambiassa viimeisenä iltana.

Okei, kyllähän me ihan keikkaakin seurattiin. Milz oli kova esiintyjä.

Sunnuntai ja kotiinlähtö. Aamulla hetki piti keräillä itseään, että mitä on oikein tapahtunut, mihin on kadonnut kolme kuukautta. Päässä vaan tuuttasi. Viimeiset aamupalat naamaan ja viimeiset pakkaukset laukkuun. Olo oli aivan epätodellinen. Yritin jotain todella hienoa ja kolmen kuukauden kiteyttävää tekstiä kirjoittaa facebookiin, sain aikaiseksi kaksi riviä kunnes pääsi itku. Ajatus ei kulkenut enempää ja oli pakko vaan kirjoittaa sen hetkinen tunnetila. Ja tiesin, ettei se itku ainakaan helpottaisi, kun pitäisi mennä Falesille sanomaan heippa. Vapisevin käsin ja huulin pakkasin hänelle viimeiset sapuskani, mitä en syöny ja lähdin Maijun kanssa pyykinpesupaikalle tarkoituksena siis antaa ne sapuskat ja otattaa meistä kuva.

Fales ja minä pyykinpesupaikalla.

Ennen kuvauksia Fales kuitenkin sanoi, ettei vielä ja meni omaan pikku varastokopperoonsa. Hän tiesi, että tämä on osalle meistä viimeinen päivä ja Maijun kanssa vilkaisimme toisiamme, että ei kai se nyt perhana ole vähillä rahoillaan ostanu jotain pientä muistoksi, huh huh ei onneksi. Hän halusi vaihtaa päälleen kuivan ja puhtaan paidan ja toisen huivin päähänsä, vähän niin kuin pyhävaatteet. Ei olis tarvinnu. Kuvasta tuli yhtäkkiä 10 kuvaa. Ensimmäinen kuva on, et tässä kivasti seisotaan vierekkäin ja hymyillään. Viimeinen kuva onkin sit sellainen, et kovin rutistetaan toisiamme ja Miia vollottaa. Tosin Miia taisi vollottaa sitten jo heti sen ensimmäisen kuvan jälkeen. Myös Maijusta ja Falesista saatiin ihania kuvia. Ihanat ihmiset, joten miksi ei..

Ei mulla ole oikein siitä aamusta muuta muistikuvaa. Cheela ja Taskerin porukka meitä tuli viemään lentokentälle. Vollotin. Vielä viimeinen hali Falesille ja ei muuta ku autoon, Matulle ja Iidalle vielä heippa ja pärjäilkää pari päivää. Maiju siis lähti mukaan kentälle, kun halusi sanoa vasta siellä heippa.

Isäntäperheestä kukaan ei tullu sanomaa kiitos tai edes heippa, mikä kieltämättä hieman yllätti. Kaikki pysyivät piilossa sisätiloissa. Kai ne jokainen tiiraili omasta ikkunastaan milloin me lähdetään, että voi astua ulos talosta.

Tulomatkalla otin autossa tuulitukka-kuvan. Otin sit myös lähteissäni.

Automatkakin on vähän sumun peitossa, kai sitä tuli vaan katseltua maisemia viimeistä kertaa, kun tiesi, että tänne tuskin koskaan enää palaa. Kun päästiin kentälle niin heippakiitoshali vielä Cheelalle ja sit mentiin sisään koko jengin voimin. Hetken siinä ihmeteltiin ja muutama kuva vielä räpsittiin, sit oli meidän aika siirtyä turvatarkastukseen, jossa ajattelin et varmaan tulee ongelmia vähintään sen takia, että meillä oli kuvauskaluston vuoks ylimääräistä käsimatkatavaraa.

Noh Veeran passi pantattiin vähäks aikaa, sit pantattiin mun passi ja sitten vielä ihmeteltiin puomia ja kameran jalkaa. Onneksi kaikki kuitenkin selvisi ja päästiin matkaamaan kohti seuraavaa tiskiä. Siellä meistä otettiin webkameralla kuvakin. Jännittävää. Mentiin yläkertaan ja suoraa syömään aamupala nro.2. Hämmentävä olo oli edelleenkin. Sitten kävi kutsu nousta koneeseen vielä viimeinen vilaus ja kuvaus selän taakse. Sinne jäisi Sambia.

Viimeinen vilaus vielä selän taakse ennen koneeseen nousua.

Koneessa olo oli niin tyhjä, ettei itkettänytkään enää niin kauheasti. Nyt oli lähinnä ajatuksissa se, että vähän reipas 24 tunnin päästä mä olisin Suomen maankamaralla.

Jotenkin yks meidän lennoista oli taas vaihtunut kesken matkan. Se oli matkalipuissa eri lento, kun mitä varauslapuissa lukee. Kyllä me sitä mietittii, että kunhan nyt edes Ruotsiin päästään, niin sieltä pääsee vaikka laivalla sitten Suomeen. Noh lennot meni ihan mukavasti ja Ruotsiin päästiin ja muutaman tunnin odotus oli edessä. Minä ja Jessica paineltiin ensimmäisenä mäkkäriin Jessican pyynnöstä. Mutta eipä sitä kieltämään, että hyvältähän se maistui.

Mäkkärin jälkeen vaan lähinnä odotettiin, että päästään nousemaan koneeseen ja kohti Helsinkiä. Sitten tuli kuulutus: Matkustajat Miia Jalava, Veera Siimesmaa, Jessica Hakala ja Heini-Leena Antola, olkaa hyvät ja ottakaa yhteyttä porttiin 65. Veera ja Jessica olivat vessassa ja samalla mulla meni kylmät väreet. Jätin Heinin laukkuvahdiksi ja pinkaisin sen kymmenisen metriä portille kysymään missä ongelma. Ongelma oli se, ettei meidän laukkuja ollu kirjattu koneelle. (Oliskohan voinu olla sen vaihtuneen lennon syytä jollain lailla…)

Viimeinen lento ja sit oltaisiin takas Suomessa.

Ei muuta ku kaikkien laukkujen se sellainen tarkistuslappunen mikä laitetaan laukkuun ja toisen osan saa itselle, ni se portille, jotta tädit pystyi näpytellä koodit koneelle. Laukut olivat kuulemma alakerrassa. Ja eipä menny kauaa, kun Jessica bongas meidän laukut, joita vietiin koneeseen. Ilmeisesti meidän kaikkien kaikki laukut oli päässy ainakin Ruotsiin asti. Mieli alkoi huomattavasti keventyä. Päästiin Suomeen ja saatiin laukut nopeasti, heti ensimmäisten joukossa. Hieman pelotti astua ovista ihmisten ilmoille, kun ei ollut varma mitä sitä kohtaisi ja mitä sitä tuntisi.

Meidän laukut!

Sellainen oli sitten reissu. Nyt heitän muutamia tuntemuksia ja ajatuksia mitä koko tää aika mulle tässä nyt on Suomes olles aiheuttanut. Ne ei välttämättä ole missään loogisessa järjestyksessä, niin kuin ei ole minun ajatukseni päässäkään. Monet sanoo, että on suurempi kulttuurishokki tulla tuollaisen reissun jälkeen takaisin Suomeen ja aikalailla kyllä allekirjoitan sen. Mutta niin nyt jää kaksi pohdintaa ja faktaa ja tilalle tulee kasa uusia, jotka on kirjoitettu heti kesän aluksi:

Hitto täällä on kylmä. Se ensimmäinen haukku ruisleivästä, voi kuinka se oli hyvää ja melkein itkin, taas. Täällä on niin vihreetä joka puolella. Miten täällä on näin valoisaa, vaikka kello on 22.00. Sambias on tullu säkkipimee jo puol kuus. Täällä ei ole muureja, mähän nään ja jopa tiedän naapurini. Miks kukaan ei enää moikkaa mulle tai kysy mitä kuuluu? Ketään ei ylipäätää kiinnitä huomiota edes mun valkoisen ihoon tai edes siihen vähän ruskettuneeseen ihoon. Mä voin juoda vettä hanasta ja pestä hampaani ilman et tarvii pelätä jos vahingossa nielaisen raanavettä. Kunnon vessa, suihkusta ja lämpimästä vedestä puhumattakaan, ah. Oma perhe, kissa ja rakkaat ystävät, siitä on pieni ikuisuus ku ollaan nähty. Toisilta tulee kysymystulvaa, toisilta ei ja kissa murjottaa ensimmäisen yön, mutta ihana olla takas. Vihko johon kaikkien piti kirjoittaa, mutta sieltä löytyykin vain Jessican, Veeran ja Maijun tervehdykset, tippa tulee linssiin. Ei tarvii joka yö vääntäytyä malariaverkon suojiin ja miettiä niitä ihmisiä, joilla sitä mahdollisuutta ei ole. Mihin se vähäinenkin rusketus hävisi ihan parissa viikossa, mä oon taas melkein yhtä valkoinen ku lähtiessä reissuun helmikuussa. Mun kauppareissut on ihan älyttömän kalliita suurimmaks osaks. Pesukone, mikä tää on? Toimiva netti puhelimessa ja koneella, mitä tää on, eikä tarvi koko ajan ostaa lisää nettiaikaa. Ulos mennessä pitää kattoo mikä ilma ja paljonko on lämpöasteita. Miks osa näist ihmisist kävelee täällä ku naama norsun sillä? Mä en aio piiiitkään aikaan kuunella yhtäkään biisiä mitä siel tuli kuunneltua, hei kaveri kuuntele tää sambialainen biisi. Paikallisliikenne on jopa surkeempi ku Sambias. Kävin ottamas viimeisen hepatiittipistoksen, tähänkö mun reissu nyt päättyi? Tai ehkä se päättyi viimeisen malarianestolääkkeen ottamiseen. Tai ehkä se päättyy siihen, kun saadaan dokkari pihalle joskus tulevaisuudessa. Tai ehkä se päättyy siihen, kun viimein uskallan katsoa kaikki kuvat läpi ja muistella matkaan. Siihen tosin tuskin riittää yksi paketti nenäliinoja ja yksi viinipullo. Tai ehkä se ei lopu koskaan, olihan se kuitenkin sellainen muutos mun maailmassani.

Muzungu Miia Ntandiwe Jalava sanoo zikomo ja poistuu taka-alle. Toivottavasti vielä joskus pääsen takaisin Sambiaan.

Kriisistä kriisiin

Se olisi sitten viimeinen blogiteksti Sambiasta. Tämän viikon tapahtumat tuleekin sitten kirjoitettua Suomesta. Hullua lukea lähtöajan kirjoituksia ja miettiä mitä silloin tapahtui. Kuinka sitä istui unisen jännittyneenä lentokoneessa ja tuijotti aamuauringossa paistattelevaa Niiliä. Kuinka sitä ensimmäisen kerran söi nshimaa ja miten sitä joutui jättämään juron suomalaisen olemuksen taakseen ja alistua naurunalaiseksi ensimmäistä kertaa pyörittäessään pyllyä. Kuinka sitä silloin tutustui Kokkolan tyttöihin ja kuinka paljon ne ensimmäiset hyttysenpuremat kutittivat. Uskomatonta, miten tuosta ajasta olisi pian kolme kuukautta. Apuaaaaaa, tässähän iskee paniikki!

Mutta palataan ajassa ei ihan niin kauas, vaan viime viikon maanantaihin. Ajattelin maanantaista tulevan ihan perusmaanantai. Ei juuri kummempaa tekemistä ja leppoisaa blogin kirjoittelua ulkona. No sillä tavalla se alkoikin. Olin sulkeutunut omaan maailmaani ja kirjoitin tohinalla blogia kuunnellen samalla musiikkia. Viereisille penkeille tupsahtaa viisi lasta. En oikein tiedä keitä he olivat, mutta täällä ne oli pyöriny jo jonkun aikaa. Olivat ilmeisesti vieraita. Ainakin osa. Siinä sitten alkoi 12-vuotias poika tekemään lähempää tuttavuutta kanssani. Puhuimme Suomesta ja Sambiasta ihan mukavia juttuja, kunnes hänen kysymykset alkoivat tuntua hieman ahdistavilta. Montako lasta haluat? Voisitko naida nuoremman miehen? Onko Suomessa rajaa kuinka nuorena voi mennä naimisiin? Olisiko meillä liikaa ikäeroa? JÖSSES!! JÄTKÄ SÄ OLET 12v. Ei sun pidä tollasia kysellä. Minä, joka lähenin 30 kriisiä, niin aloin tuntemaan itseni todella puumaksi. Ja voin kertoa, ettei ollut mukava tunne.

Pihan lapsia. Grace halusi ottaa kuvia.

Poika hävisi ja hetken hengiteltyäni syvään, viereeni tupsahti 10-vuotias tyttö Grace. Puhuimme hyvin paljon samoista asioista, kuin pojan kanssa. Hän oli erittäin mukava ja fiksun oloinen ikäisekseen. Hän kaitsi koko ajan pienempiä lapsia. Grace myös kiinnitti huomiota pääni sivulla oleviin letteihin ja niistä innostuneena hän teki minulle myös yhden letin. Muut tytöt innostuivat myös. Joten lopputuloksena oli kaksi ”lettiä” ja yksi letti. Jokainen sojottivat eri suuntiin. Kaunista, mutta olihan se jotenkin kovin hellyttävää, että kolme pientä tyttöä, joista nuorin varmaan kolmen, laittoivat minulle lettejä.

Tytöt lähtivät ja tämä nuori poika teki paluun. Hän antoi minulle mustan helmirannekorun. ”Pidän sinusta ja tämä on lahja sinulle.” Monttu auki siinä toljotin, oliko hän tosissaan. Sanoin, että se on sinun, joten en voisi ottaa sitä. Hänellä oli kuulemma niitä useampi kotona ja niin sen tuikkasin sitten ranteeseeni ja kiitin kauniisti. Hämmennyksen vallassa jatkoin blogin kirjoittelua, kunnes Veera tuli paikalle. Poika oli aikaisemmin jo Veerallekin ehdotellut juttuja, mutta minusta oli tullut numero 1, sillä poika vielä kysyi numeroani. Enhän minä sellaista muista ulkoa ja tämä on totuus. 097 se alkaa ja 606 se loppuu. Välimaasto onkin pelkkiä kysymysmerkkejä. Poika oli selkeästi harmissaan, varsinkin kun he lähtivät hetkeä myöhemmin kotiin. Jos rehellisiä ollaan, niin minä en ollut niin harmissani. Että sellainen perusmaanantai.

Kolme lettiä ja koru.

Illalla meni vielä neljä kertaa sähköt ja Maijulta purettiin letit. Nukkumaan mennessä tutkailin meidän paluulentotilannetta, joka näytti hälyttävältä. Suomessa pitäisi olla tiistai aamusella ja keskimmäinen lento kolmesta oli siirretty keskiviikolle. Ei mitään kunnon postia tai ilmoitusta asiasta. Ihan perus hyvää matkaa posti oli tullut jo ennen matkaa. Onneksi katsoin linkin takaa meitä järkyttäneet muutokset. Asia piti selvittää seuraavana päivänä.

Kohti uusia lentoja.

Tiistaiaamu valkeni ja Jessica painelee, kuin myrkyn nielleenä kohti Arcadesia selvittämään lentojuttuja. Minä, Veera ja Heini menimme hieman perästä. Ymmärrän täysin kaiken kiukun ja ärsyyntymisen. Onneksi asia selvisi hyvin nopeasti, sillä menimme Etiopian Airlinesin toimistolle kysymään tilannetta. Siinä hetken keskusteltiin virkailijan kanssa ja niin saimme uudet lennot. Meidän ei tosin tarvinnut todistaa edes henkilöllisyyttämme. Kaikkien stressi alkoi selvästi helpottua. Uusi lentomme olisi päivää aikaisemmin, joten maanantain sijaan lähtisimme jo sunnuntaina. Yksi kerta vähemmän sunnuntaimarkkinoilla, tämä oli vakava asia, joten tulevasta sunnuntaista pitäisi ottaa kaikki irti!

Uudet lentoajat kourassamme lähdimme marssimaan takaisin Arcadesille syömään jotain. Murkina oli maittavaa ja niin hyvillä mielin lähdimme seuraavaan ostoskeskukseen, Manda Hilliin. Kaikkien oli tarkoitus vähän shoppailla ja minun varsinkin seuraavan päivän grillausmuonat. 30 kunniaksi olin päättänyt, että grillaillaan ja nautitaan olostamme tyttöjen kesken. Ostosreissu ei ollut ihan niin nopea mitä ajattelin. Täällä ei nuo ainekset ja einekset ole ihan samanlaisia kuin Suomessa. Suurinta päänvaivaa tuotti jälkiruoka. Kakkua en ajatellut tekeväni, kun en tiennyt miten se täällä onnistuisi ja valmis kakku ei mahtuisi jääkaappiin. Päätin siis tehdä pohjanmaalaista pannukakkua, ropsua. Senkin aineissa kyllä riitti omat haasteensa. Pääsimme kasseinemme kanssa kotiin ja aloin marinoida lihoja ensimmäistä kertaa elämässäni. Lihat jääkaappiin ja nukkumaan.

Ajattelin, että herättyämme saan tytöiltä onnitteluhalit, vaan olin erittäin väärässä. Olen yleensä ensimmäinen nukkumassa ja ensimmäinen hereillä, niin kuin tälläkin kertaa. Olin kuulemma nukkunut ehkä joku 20 minuuttia. Heini piti siis vahtia, koska nukahdin. Nukuin autuaasti kaikesta juonittelusta tietämättä. Heräsin siihen, kun sänkyni viereen marssii pellearmeija tötteröhatut päässä rummun, helistimen ja ilmapallon vingutuksen kera. Tai siltä se ainakin unenpöpperöiselle kuulosti ja näytti. Sitten sieltä kajahti komeasti paljon onnea vaan ja olin aivan mykistynyt. En edes muista juuri mitään mitä hämmennyksen ja hykertelyn seasta sain sanotuksi. Sain kolme ilmapalloa moskiittoverkkoni päälle ja sain jatkaa uniani. Meni siinä puolisen tuntia, ennen kuin sain uudelleen unenpäästä kiinni.

Pellet: Jessica, Matu, Heini, Veera, Iida ja Maiju

 

Minun ilmapalloni.

Yksi valmis hame.

Päivällä teimme sellaisen jaon, että Veera ja Matu menivät räätälin luo hakemaan meidän mekkoja ja  hameita ja minä sekä Maiju kävimme kaupassa. Jännitti valtavasti miltä ne omat koltut sitten näyttäisi. Kauppareissun jälkeen Jessica auttoi suuresti grillisapuskoiden valmistelussa. Grillin ollessa kuumana Maiju ja Heini menivät laittamaan jo lihoja lämpimiksi ja sillä välin Jessica hääri vielä viimeisiä silauksia keittiössä ja Veera meikkasi mut. Kiireinen, mutta mukava päivä oli jo takana. Lapset häärivät kovasti ulkona grillin ympärillä, aivan kuin he olisivat vain odottaneet käskyä istahtaa pöytään syömään kanssamme, mutta tämä ei ollut tarkoituksemme tällä kertaa. Halusimme olla keskenämme. Sehän oli jopa huikea toinen kerta, kun koko porukalla olimme yhdessä nauttimassa vain Sambia-elämästä. Päätimme sanoa tälle fiksuimmalle 10 vuotiaalle tytölle, että voisivatko he poistua ja asia oli sillä selvä. Saimme olla juuri niin kuin halusimme. Oli todella mukava istua, syödä ja vain olla tyttöjen kesken. Salaatti, possu, kana, täytetyt tatit ja kasvisvartaat tekivät kauppansa ja hyvä niin. Ropsukin tuli syödyksi, vaikkei se ihan esi-isältään näyttänyt, mutta kuulemma maistui siltä.

Herkut.

Tytöillä oli kuitenkin selkeästi suunnitteilla vielä illan varalle jotain. Jouduin laittamaan sormet korviin, etten kuulisi mitään mihin he suunnittelivat, että pihamaalta jatketaan. Se oli tiedossa, että jonnekin, mutta minne. Taxi saapui ja vielä sielläkin jouduin välillä pitämään korvat lukossa ja lallattelemaan omiani. Syykin tähän selvisi myöhemmin, nimittäin keskiviikkoisin ei ollut oikein mikään paikka auki. Niin kuitenkin Jessica, Maiju, Veera ja Matu veivät minut ensin Timesiin. Siihen kauheeseen paikkaan, jossa olimme kerran olleet. Tällä kertaa paikka ei ollut täysi ja ulkona saimme istua suhteellisen rauhassa. Jessica ilmoitti, että kalja naamariin, sillä me lähdemme seuraavaan paikkaan. Käskystä. Löysimme tiemme Room 101 nimiseen paikkaan. Paikassa ei soinut musiikki niin kovalla, että korvat hajoaa. En olisi ikinä uskonut löytäväni tällaista paikkaa Sambiasta.

Likat liikenteessä.

Sain kouraani Long island ice tean ja samalla tytöt näkivät jotain tuttuja ja menimme istumaan heidän pöytään. Matu ja Maiju kävivät tanssilattialla aiheuttamassa hämmennystä. Kun he menivät sinne, niin paikalla oli ollut noin viisi paikallista naista, mutta kun he näkivät suomalaisten taidot niin viisi muuttui kahdeksikymmeneksi. Ilta oli oikein mukava ja hauskaa tuli pidettyä. Sain Jessicalta muun muassa sylitanssin. Nyt on sit sellainenkin koettu. Siinä hieman yli kolme tutut tyypit sanovat, että lähdetään 10 minuutin päästä. Käydään katsomassa heidän levytysstudio ja sen jälkeen he heittäisivät meidät kotiin. Pääsimme baarista ulos sen sulkeutuessa 04.30. Studio oli kiva joo ja siellä juokseva koiranpentu vielä kivempi. Meitä alkoi vaan kovasti jo väsyttää ja halusimme kotiin nukkumaan. Siinä miehet alkoivat arpomaan, että kuka heistä olisi vähiten juonut. Mukana piti olla yksi joka oli selvä. Selvä = lautasen kokoiset silmät, jotka vaan tuijottaa eteenpäin. Aloimme jo hieman hermostua, mutta lopulta pääsimme autoihin ja kotiin asti. Aamu siinä alkoi jo kivasti sarastamaan. Tytöillä oli kaksi tehtävää, joiden piti toteutua. Nämä eivät olisi synttärit, eikä mitkään ellei 1. Miia tanssii 2. Miia konttaa aamulla vessasta ulos. Tehtävät epäonnistuivat totaalisesti. Hahahahaa…

Tytöt ja tutut studiolla.

Aamu valkenee kotitiellä.

Torstai kului mukavasti lepäillen. Edellisenä päivänä oli selvinnyt, että meidän pyykkimuori oli täyttänyt 60 päivää ennen minun 30. Kun istuskelin pihalla, niin Falez tuli käsiään taputtaen luokseni ja lauloi samalla paljon onnea. Halauksien ja rutistusten jälkeen vastasin hänelle samalla melodialla, että kiitos ja onnea sinullekin pari päivää myöhässä, johon hän jatkoi, edelleen samalla melodialla, kuinka vanha oletkaaan, vastasin jällee, että olen 30. Tosiaan 30, mitäs ihmettä. No sillä mennään, katsotaan jos se kriisi iskee kunnolla jossain vaiheessa, kun sitä pitää ensimmäisen kerran kirjoittaa johonkin paperille vaikka. Illalla tuli awardeista tuttu tyttö kavereineen kylään. Ei ollut mikään kovin sosiaalinen olo muutaman tunnin yöunien jälkeen, mutta ymmärsivät yskän.

Ihanat lahjukset.

Olin jo huokaista helpotuksesta, kun vieraat lähtivät ja nyt sai syödä iltapalan ja mennä nukkumaan. Muutama meistä hääräsi keittiössä, kunnes joku huusi, että oliko nyt kaikki paikalla. Ajattelin, että kokoonnumme puhumaan miksi Iidalla oli ollut vähän haikea mieli edellisenä päivänä. Vaan ei. Sieltähän se  pellearmeija saapui taas laulaen, tosin tällä kertaa ilman rekvisiittaa. Jos minun jalkojeni alla olisi ollut matto, niin kuvainnollisesti voi sanoa, että matto kyllä lähti vauhdilla jalkojen alta. En odottanut mitään sellaista, mutta sehän se pointti vissiin olikin. Ettei kaikki olisi niin yksinkertaista. Rontit antoivat vielä pienen lahjankin. Sain kortin, kirahvipillin, ekan luokan oppikirjan ja muistivihon, johon tytöt lupasivat kaikki kirjoittaa jotakin muistoksi. Olin jälleen hyvin mykistynyt. Ajattelemani halit sain tämän jälkeen omasta aloitteestani, kun kysyin ketä saan halata eka. Lopulta hämmentynyt, mutta onnellinen 30-vuotias Miia pääsi nukkumaan ja odottamaan mitä seuraava päivä toisi tullessaan.

Perjantai ja lauantai ei tuonutkaan sitten mitään ihmeellistä.

Viimeinen sunnuntai. Apuva ja taas huomasin, kuinka aika on mennyt, kuin siivillä. Jessica ja Veera lähtivät aamulla kirkkoon, koska eivät olleet vielä käyneet sambialaisessa kirkossa. Minä ja Heini ajattelimme mennä Arcadesiin vähän etukäteen, koska ajattelin muutaman homman hoitaa siellä pois alta. Lopulta kaksikkokin saapui markkinoille ja niin alkoi armoton viimeisten tuliaisten ja muistojen keruu. Ihania puuelukoita, pussukoita, koruja, kankaita, puuveistoksia, kaikkea. Aaaaaa.. Olimme jo oikeastaan lähtemässä pois syömään jonnekkin, kunnes eräs tuttu myyjä ja hänen kaverinsa eräästä vaateliikkeestä pöllähtivät paikalle. Kun kuulumiset oli vaihdettu ajattelin, että nyt me tytöt ja pojat lähdemme sitten jatkamaan, mitä ikinä olimmekaan tekemässä. Vaan ei. Kas kun tämä tuttu kaveri oli vähän Jessicaa yrittänyt, useista torppaamisista huolimatta, niin eihän sitä kuitenkaan voinut vapaa-ajalla niin vain päästää meitä menemään. Siinä turistiin aikamme ja huomasin kuinka tämä toinen heppu kovasti jututteli pääasiassa minua. Siinä sitten katsoin vihoviimeisiä tuliaisia omassa rauhassani, niin tämä heppu tuli rannerenkaan kanssa ja tyrkkäsi sen ranteeseeni sanoen, että minun pitää muistaa hänet ja Sambia. Suorasukkaisuudesta nämä ihmiset ovat täällä kyllä tunnettuja, se ollaan huomattu moneen otteeseen.

Aivan ihania, mutta mitä näilläkin tekisin?

Jessica ja Veera ostoksilla.

Muut tytöt saa puhelinnumeroita, minä rannekoruja.

 

Niin kuin edellistäkin korua ihmetellessäni sanoin, etten voi ottaa lahjaa vastaan, mutta eivät siinä paljon valkonaaman sanat auttaneet. Koru oli ranteessa, eikä kaveri suostunut ottamaan sitä takaisin. Joten pakko se oli kiittää halin kera vaikken edes tuntenut koko tyyppiä. Hämmentävä tilanne taas kerta kaikkiaan. Pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaamme kohti ruokapaikkaa. Jessicalle ja Heinille ei oikein maistunut kyseisessä paikassa mikään, joten he vaihtoivat paikkaa. Minä ja Veera jäätiin jo kerran hyväksi todettuun ruokapaikkaan. Sinne piti mennä uudestaan ja sinne mentiin uudestaan. Sapuska oli taas hyvää ja tällä kertaa oli pakko myös maistaa jälkiruokaa. Ja se oli hyvvää! Kotiin päästiin myös kylläisenä ja hyvillä mielin. Sitten olisi edessä vielä kuusi kokonaista päivää. Kovasti oli vielä tekemistä ja nähtävää. Varsinkin ne leijonat. En suostu lähtemään Afrikasta ennen kuin näen leijonan! Kriisi!

 Faktaa/pohdintaa:

-Kirjakaupassa kaikki kirjat ovat muoveissa.
-Jalankulkuvaloja on harvassa ja olet onnekas jos pääset vihreillä tien puoleen väliin.

Kokemukset vaan karttuvat.

Kun Luansyhyasta oli palattu maanantaina, niin mielessä ei ollut muuta kuin lepoa. Loppupäivä maanantaista meni aika lailla levätessä. Illalla meni taas vaihteeksi sähkötkin. Olivat kuulemma tulleet takaisin joskus kahden aikaa yöllä. En muista milloin itse heräsin, mutta kävin sammuttelemassa valoja.  Tiistaiaamu ja oikeastaan koko päivä jatkui maatilasta kotiin sopeutumisella. Kuinka ihanakaan oli tavallinen pytty, suihku vaikkakin kylmä, jääkaappi ja sähkö, joka tosin katkesi jälleen aamusta. Mistä näitä oikein tulee? Siinä missä niitä tulee täällä muutaman kerran kuukaudessa, ni hyvä kun Suomessa niitä tulee pari vuodessa.

Päätimme Jessican, Veeran ja Maijun kanssa mennä keskiviikkona Kamwalaan ihmettelemään, joten Jessican ja Veeran kanssa lähdin altaalle ottamaan vähän aurinkoa. Ei nimittäin ole kovin kiva palata kotiin kalkkilaivan kapteenina. Päivällä sapuskoin nuudeleita, jotka olin tuonut kotoa asti siltä varalta, ettei intensiiviviikolla ole oikein aikaa käydä kaupassa ruokaostoksilla ja kun ei muutenkaan tiennyt, että meitä siellä ruokitaan. Kaksi pussia jäi vielä odottamaan vuoroaan. Niitä en todellakaan enää takaisin tuo Suomeen. Jos sattuu, etten niitä saa syödyksi niin annan ne meidän pyykkärille. Hänelle olemme muutekin aikeissa antaa kaiken ylimääräisen ruoan ja vaatteet mitä jätämme tänne. Ruoan hän varmasti pitää itse, mutta vaatteet hän voi jakaa lähimpien ystävien ja perheen kanssa.

Allas odottaa.

Tiistai tarkoitti myös sitä, että oli katsottava seuraavan päivän pyykit valmiiksi aamua varten. Aloin laskeskella sukkapareja, että täytyykö vielä pestä. Kyllä, sukat siis pyykkiin. Entä yöpaita? Rähjäinen paita, jonka aion heittää täällä pois. Pitäisikö se vielä pestä? Entä jos tarvitsen sitä vielä? Ei, ei, ei. Nyt ei ylimääräistä turhaa pyykkiä ja mitä tämä kaikki tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että kolmen viikon päästä olisin jo takaisin Suomessa, mikäli kaikki lennot ovat ajallaan. Ajatus valtasi mieleni. Olin samalla helpottunut, iloinen, surullinen ja vähän hämilläni. Jälleen tunsin, kuinka aika oli vaan juossut hurjaa vauhtia. Huh.

Illalla alkoi olemaan vähän kipeähkö olo, pari kertaa aivastin ja oli muutenkin tukkoinen olo. Ehdin jo ajatella malarian iskeneen minuun maaseudulla, mutta lohdutin itseäni sillä., että oireet olivat erilaiset. Josko tämä olisi ihan vain perusflunssa. Mutta jos se ei pahenisi ollenkaan, niin olisin kovin iloinen.  Huomenna olisi ostettava valkosipulia ja särkylääkettä, jotta niiden voimalla jaksaisi sitten vapun yli.

 

Shoppailijan paratiisi?

Kamwala keskiviikko saapui vihdoin. Emmehän siis voineet lähteä siellä vielä ainakin kerran käymättä, vaikka kaikki kankaat olisikin ostettu. Kankaat, mikä ihana tekosyy. Bussiin päästyämme joku mies alkaa kaveeraamaan Veeran kanssa. Peruslätinät jälleen mistä, miksi ja kuinka kauan. Olin aivan varma, että matkan päätteeksi numeroiden vaihto olisi totisinta totta, varsinkin kun mies kyseli, että mitä vappusuunnitelmia meillä on. Oli kuitenkin hienoa kerrankin olla väärässä.

Pääsimme Kamwalaan ja Veera bongaa hiuslisäkeliikkeen. Menin hänen mukaansa Jessican ja Maijun jatkaessa matkaa. Veera päätti ottaa oranssia lettiä hiuksiinsa samalla tavalla, kuin minulla jo oli punaista. Kysyin, että voisiko hän samalla korjata minun jo hieman auenneet letit samaan kolmen euron hintaan. Homma oli ok ja lähdimme kaupasta kohti hänen hiussalonkia. Salonki paljastui sivukadulla olevasta kojusta jossa oli puupenkki. Siihen vain sitten istumaan ja odottamaan vuoroaan. Veera sai viisi lettiään päähän ja minä sain oranssin ja punaisen sekoituksella omat lettini parempaan kuntoon. Olisi kiva pitää nämä Suomeen asti, mutta saa nähdä pysyvätkö kuinka hyvinä. Tai voihan sinne mennä vielä viimeisellä viikolla. Letit, mikä ihana tekosyy.

Kun päät oli laitettu, niin lähdimme etsimään kankaita. Joka puolella raikui aina välillä sisko sisko, mama mama.. Luultiin meitä myös venäläisiksi ja minä vaan huikkasin takaisin, että ei todellakaan. Saimme naurut päälle. Pääsimme erääseen chitengapuotiin ja meitä tervehdittiin oitis hei mamat. Sen kummempia seuraamuksia miettimättä tokaisin takaisin hei papat… Noooh, miehet onneksi vain nauroivat minun heitolleni. Sen jälkeen olisi kiva ollut ostaa sieltä jotakin, mutta mikään ei vain miellyttänyt meidän silmiä ja niistä kankaista tulee helposti sokeaksi. Pitäisi pitää piiiitkä tauko kauppojen välissä, eikä vain juosta kaupasta toiseen.

Jessica ja Maiju olivat menneet jo edeltä Levylle, jossa oli tarkoitus syödä jotain. Matkalla Veera päätti ostaa herneen makuisia ja näköisiä pähkinöitä katukauppiaalta. Täällä on siis paljon pikkuisia myyntikojuja tai yksi pieni myyntipöytä teiden varsilla. Pääasiallinen myyntikohde on kasvikset ja vihannekset. Kakkosena tulee limut ja muut ”eväät” ja kolmantena sitten puheaikaa. Ruuhkassa autojen seassa on sitten omat myytävät. Sielläkin myydään hedelmiä, mutta lisäksi aurinkolaseja, pelejä, kravatteja, karttoja… Oikeastaan mitä vain ja sillä tarkoitan myös koiranpentuja.

Hedelmiä, koiranpentu, paitaa ja puheaikaa olisi tarjolla.

Tämän olen todistanut kahteen kertaan. Mutta siis minä olen ollut monesti aikeissa ostaa jotain ja nyt koitti tilaisuuteni. Ostin jotain tuntemattomia hedelmiä. Isohko pussillinen giia-hedelmiä maksoi 70 senttiä. Ei sitten mitään aavistusta, mitä ne ovat englanniksi, saatikka Suomeksi. Maistuvat rusinan ja luumun sekoitukselta. Lopulta pääsimme mekin Levylle ja ruokailemaan. Olimme aikaisemmin käyneet Mug and Beans nimisessä paikassa ja huulia lipoen selanneet ruokalistaa. Nyt vihdoin oli ruoan aika. Tilasin kanaa ja pastaa kolmen juuston soosilla. Noh, jos en olisi sen tiennyt olevan ravintolaruokaa, olisin voinut väittää olevan vaikka Saarioisten valmis sapuskaa. Ruoka ei maistunut yhtään miltään. Pettymys.

Takas kotiin menimme Peter taksisedän kyydillä. Hän oli kerran ennenkin meidät vienyt kotiin. Hän oli harvinaisen hyvä kuski siinä mielessä, ettei ollut valittanut siitä kuinka surkea tie oli ja perille pääsyn jälkeen vielä itse antoi oman numeronsa, että hänelle saa soitella. No todellakin soitellaan! Peter oli ihan hassulla päällä. En muista koska viimeksi olisimme nauraneet niin paljon taksimatkan aikana.. Öööh, en vissii koskaan.

Torstaina se flunssa sitten tuntui iskeneen kunnolla pienen kuumeen kera. Onneksi sai olla vaan kotona ja levätä. Maiju ja Jessica olivat menossa kauppaan ja pyysyin heitä tuomaan kananmunia. En ymmärrä itseäni, olen täällä alkanut syömään joka aamu keitetyn kananmunan. Suomessa ajatus jokapäiväisestä munasta on inhottanut ja vielä aina keitettynä. Yh, mutta täällä nam, nam. No sain paketillisen munia.  

 

Se on vappu nyt!

Sen lisäksi tytöt olivat tuoneet vapun kunniaksi skumppaa, sipsiä ja makeat leivonnaiset. Mulla oli serpentiiniä. Olin ajatellut, ettei se vappu nyt ole paha juttu olla täällä, mutta kyllä se iskikin sitten kovana kaipuuna, varsinkin kun näki facebookista miten muut sitä viettävät. Heitin puhalsin epäonnistuneesti pari serpentiinisuikaletta lamppuun ja nautin jo hieman nahistuneesta pullasta maidon kera. Olihan se vähän kuivahkoa, mutta urheasti päätin, että toinen puoli menee vaikka vapun ja toinen puoli nimipäivän kunniaksi alas. Meillä oli vappu!

Perjantaina vappu tuntui kuitenkin paremmalta, sillä päätimme kaikki lähteä läheiseen puolirakenteiseen lodgeen, josta olen aiemmin maininnutkin. Me kutsumme paikkaa raunioksi. Joten menimme raunioille vappupiknikille. Meillä oli sipsii, popcornii, giiaa, suolasii ja makeita keksejä, nakkeja, kananmunaa, kasvispaistosta, salmiakkii ja hedelmäsalaattii. Vietimme kerrankin laatuaikaa kaikki yhdessä, miksi ei olla näin ennen tehty?! Meillä oli ihan hauskaa, saimme paljon kivoja kuvia raunioilta ja muistoja mieliimme. Raunioilla oli muutama häiskäkin, en oikein tiedä mitä ne siellä teki, mutta kovasti ne välillä oli kiinnostuneita meistä kun istuskeltiin siellä ja kuunneltiin musiikkia ja pidettiin hauskaa. Siellä ollessa, työt sai puheluita, että yliopiston alueella olisi katujuhlat tänään. Täälläkin siis vietetään vappua, mutta ei aivan samalla tavalla. Ei ole nimittäin paljon simaa ja tippaleipää näkynyt, serpentiineistä ja ilmapalloista puhumattakaan.

 

Seinäjoki - Heini + Matu = hauskaa.

Toteemipaalu.

 

 

 

Sinnehän me kaikki ajattelimme sitten suunnata tiemme illalla. Menimme kotiin ja otimme kaikki pientä lepoa, kunnes lähdimme kohti yliopistoa. Itse mietin vielä omaa flunssatilaa, että lähdenkö vai en. No, lähdin. Eihän sitä tiedä mitä tulisi tapahtumaan. Pääsimme perille intensiivikurssin opettajamme tyttären luokse. Istuimme hänen luonaan hetken kunnes lähdimme kauppaan hakemaan muutaman olusen. Itsehän ajattelin olla juomatta, kun oli vähän kipeä olo, mutta pakkohan sitä uutta kaljaa oli maistaa, kun kovasti sitä kehuivat. 

Sääntöjen kertausta K:n huoneessa.

Pääsimme takaisin hänen luokseen. K asuu siis yliopiston opiskelija-asunnoissa. On muuten sitten paljon erilaiset kuin Suomessa. Iso huone on jaettu kahdelle ihmiselle. Vain lakana on välissä. Pelasimme korteilla 7 juomapeliä, joista minä hävisin kaksi. Sitten lähdettiinkin paikallisten opiskelijoiden Veeran, Jeesican ja Maijun kanssa itse katujuhlille. Autolla. Täällä ei niin nuukaa ole tuon juomisen ja autolla ajamisen kanssa. Välillä se hirvittää, kun tietää ja varsinkin näkee sitä. Itse juhlat jäi meillä aika lyhyeen. Pääsimme sisälle alueelle, niin olimme kuin näyttelyelukoita. Miehet halusivat kuvaa meidän kanssaan, mutta paikalliset tytöt repivät meidät pois. Näitä tyttöjä ei kuvata. Sen jälkeen tulivat meidän miehetkin kuin muuriksi ympärillemme. Kauheen sööttiä ja suojelevaista jotenkin, mutta aivan turhaa. Siinä sitten ihmettelimme menoa ja meininkiä ja ihmispaljoutta tietenkin, kunnes tytöille tuli kauhea pissahätä. Vessat olivat kuulemma sellaisessa kunnossa, etteivät paikallisetkaan käy niissä. Edessä oli sitten sambialainen puskapissa, mutta mihin ihmeeseen tänne pääsisi piiloon, ettei valkoinen pylly vilahda kaikille mahdollisille. Pääsimme turvallisesti puskan taakse, mutta sitten selvisi, että meidän paikallisilla ystävillämmekin oli hätä. Ei siinä auttanut kuin mustat ja valkoiset pyllyt vaan vierekkäin olla. Kaikki nauroivat toisilleen. Jotenkin sielukasta oli se homma.

Otin kuvan Suomitytöistä.

Menimme siitä hengaamaan parkkipaikalle ja juttelimme samojen naisten kanssa suomalaiseten ja sambialaisten kulttuurieroista. Kun suomalainen veivaa tanssilattialla pylly pystyssä, niin sitä katsotaan erittäin pahalla, täällä taas kun suomalaiseen tapaan seisotaan tai korkeintaan vähän hytkytään niin sitä katsotaan nössöytenä. Olen siis nössö. Kiva. Meidän suomalaisten olisi vielä tehnyt mieli mennä katsomaan menoa juhlien sisäpuolelle, mutta paikalliset ystäväisemme päättivät, että nyt on aika lähteä toisaalle, paikkaan nimeltä News Café. No se paikka olikin sitten kiinni, joten uusi kohde oli Jungle, mutta jostain syystä se vaihtui Hollywoodiin. Eiiiii, taas sinne. No mennään sitten. Siellä törmäsimme myös suomalaiseen Katrii. Suomibingon ruudukkoni vaan täyttyy täyttymistään.

Hollywood ulkoa.

Minä ja Veera lähdimme 4.40 kotia kohti. Kotimatka ei sujunut ihan odotustenmukaisesti. Jouduimme paikalliselle keskuspoliisiasemalle. Kahdeksan hengen autoon oli ahdettu 12, joista osaa emme olleet edes tavanneet koko iltana. Kuski oli ottanut alkoholia ja ajokorttikin oli vähän tiessään.. Mahtoiko jotain muutakin olla vikana. Poliisi siis pysäytti auton ja laskeskeli montako on sisällä. Meitä oli niin paljon, että poliisi ajoi auton suoraan asemalle. Ensimmäinen vaatimus oli käräjät ja suuret sakot, sekä auton jättäminen poliisiasemalle, mutta täälläpäs onkin toisenlainen menetelmä. Täällä lahjotaan poliisi. Ensin lahjontasumma oli 2000K eli 295€, siitä se laski puoleen ja lopulta summa oli 120€. Ja niin pääsimme kaikki jatkamaan matkaa. Summaan osallistuivat miltein kaikki, myös me vaikkei syy ollut ollenkaan meidän. Olimme kotiportilla siinä 6.10. Edessä oli erittäin jännä paikka, sillä emme tienneet olisiko meidän portinvartija enää töissä vai ei. Oli. onneksi ja niin pääsimme onnellisesti nukkumaan tapahtumarikkaan päivän jälkeen. Täytyy myöntää, että pikkaisen meitä vieläkin nauratti poliisiasemalla käynti.

Tyttöjä vähän nauratti kun poliisi hyppäsi rattiin.

Jostain syystä pari olutta ja pari shottia tuntui päässä noin neljän tunnin yöunien jälkeen. Aamupalaa ja leppoisaa aamua. Ah ihanaa. Sitten päätin Veeran kanssa lähteä East Parkin ostoskeskukseen tekemään vähän ostoksia ja syömään. Ostin uudet Tomy-tennarit. Ne maksavat täällä vain 11€ ja on niin pahuksen kivan näköisiä ja värisiä. Saa nähdä tuleeko vielä kolmannet haettua. Kiertelimme kaupoissa hetken ja sitten menimme syömään. Menimme paikkaan jossa saa sushia ja grillisapuskaa. Meidät ohjasi pöytään Mike, joka oli oikein kohtelias, mikä oli mukavaa vaihtelua yleisesti ottaen tylyyn ja hitaaseen asiakaspalveluun. Mike kertoi, että olisi tänä iltana meidän tarjoilijamme.. Oi oi, mitä kohtelua. Meillä oli kova nälkä, joten kuolaten selasimme ruokalistaa. Päätimme ottaa alkuruoan, pääruoan ja vielä jälkkärin. Ruokalistaa selatessa hämmästyimme suuresti, sillä yleensä kaikkea ei löydy, mitä listassa lukee. Tällä kertaa löytyi jotain mitä listassa ei lukenut, nimittäin Smirnoff puollo, vähän kuin lonkeroa. Sellaiset sitten kiitos ja valkosipulijuustoleivät alkupalaksi. Pääruoaksi kunnon lihaaaaa!

Vain sipulirenkaat puuttuvat.

Odoteltiin, odoteltiin. Vatsa murisi ja murisi. Sitten tuli Mike, joka kertoi, että ruoassa kestää vielä kymmenisen minuuttia. Odottelimme sen ja saimme lopulta annokset nokkamme eteen, mutta missä on mun sipulirenkaat?! Vaadin selitystä ja Mike oli ihmeissään. Sanoin, että ruokalistassa lukee jokaiseen annokseen sisältyvän sipulirenkaat. Hän pahoitteli ja lupasi tuoda ne pöytään. Katsoo sitten laskua, tuliko jotain lisäystä. Ruoka oli hyvää, parasta ravintelisapuskaa mitä olen täällä tähän mennessä saanut. Sinne täytyy päästä vielä uudelleen, ennen kuin täältä lähdetään. Lasku tuli, eikä siinä ollut mitään ylimääräistä maksua sipulirenkaista. Tosin en olisi mitään menettänyt, vaikken olisi saanutkaan niitä, sillä ne olivat puoliraakoja, eikä ollenkaan sellaisia rapsakoita, joista haaveilin. Jätimme Mikelle hieman tippiä, sillä hän oli ollut meille niin mukava. Masut täynnä menimme vielä ruokakauppaan hakemaan jääkaapin täytettä. Soitimme hassulle Peterille, joka mukavasti vei meidät taas kotiin.

Sunnuntai saapui ja tapahtui ihme. Meidän isäntä piti ensimmäisen lupauksensa. Hän on luvannut meille muun muassa internettiä toimivaksi useampaan kertaan, vievänsä meidät Livingstoneen ja vievänsä meidät tapaamaan presidenttiä. Juuh, no sunnuntain suunnitelma siis toteutui ja lähdimme krokotiilifarmille. Ja ensi viikon lupaus oli, että nähdään leijonat. Ajattelin sen olevan pikavisiitti farmille. Tässä krokot ja tässä käärmeet sitten kotiin. Vaan ei ihan niin…

Tytöt lavalla.

Hyppäsimme autoon, kolme meistä auton lavalle. Vain Iida jäi tältä reissulta kotiin. Lähdimme huristelemaan kohti farmia ja isäntä sitten kysäisee, että juodaanko me alkoholia. Heini tokaisi heti kaikkien puolesta, ettei tänään. Aijaa, no kattellaan. Pääsimme sitten huoltsikalle tankkaamaan autoa ja hakemaan jäitä. Sitten tuli joku isännän kaveri autonsa kanssa ja lavalla ollut kolmikko hyppäsi toisen auton kyytiin. Pääsimme lähelle farmia ja näin kuinka pikkupojat olivat tien vieressä käsi ojossa multapurkki kädessä. Mitäs tällä kertaa myytiin?! No kastematoja, sillä farmilla voi myös kalastaa. Hetken näin jo itseni onki kourassa, kun muut vaan tiirailee krokotiilejä.

Musta mamba.

Vaan en mennyt ongelle. Kiltisti katsottiin ensin käärmeet läpi ja sitten tiirailimme krokotiilit. Pikkuisia krokoja vain oli kunnes eräs mies sanoo, että tuolla on sitten niitä isompia. Meidän kuskit eivät kiertäneet meidän kanssa, vaan olivat lähteneet jonnekin allasalueelle. Siiten Veera sai soiton, että tulkaas tänne meidän kanssa. Löydettyämme paikan, huomasimme kuinka miehet olivat pistäneet grillin pystyyn ja siinä tirisi kanaa ja makkaraa. Jaha, ilmeisesti myös syömme täällä. Isäntä vei meidät katsomaan lähellä olevaa aitausta. Wou. Siellä ne isot krokot sitten möllötteli. Aivan jäätävän kokoisia! Ihmeteltyämme hetken palasimme pöydän antimien ääreen. Isäntä kysyy uudelleen meidän alkoholipolitiikkaa ja lopuksi Maijulla, Veeralla, Jessicalla ja mulla on oluet kourassa. Pöydällä näin jotakin muutakin tuttua. Kun kotona hyppäsimme autoon niin huomasin takalistoni alla viskipullon, jonka nostin sitten lattialle. En olisi voinut kuvitella, että näen saman pullon pari tuntia myöhemmin. Nyt tämä pullo oli pöydällä melkein puoliksi juotuna. Siinä sitten söimme, joimme ja rupattelimme kulttuurieroista, jälleen kerran.

Pikkulapsi.

Vähän isompi möllykkä.

Kello alkoi olla sen verran, että farmi sulkisi ovensa pian. Isäntämme ilmoitti, että lähtisimme seuraavaan paikkaan. Aha, ei siis vielä kotiin. Ensimmäinen baari mihin menimme oli ihan mukavan oloinen, kun pystyi ulkonakin olemaan rauhassa. Ja taas kouraamme ilmestyi kaljat. Paikalla emme olleet kauan ja tuntui siltä, että isäntä halusi vaan tuoda meidät näytille. Sitten kuului ilmoitus: lähdemme seuraavaan paikkaan. Silloin tiesin, että illasta olisi tulossa pitkä. Parkkipaikalta lähtiessä isäntä peruutti puuhun. Viskilasi toisessa kädessä hän vain jatkoi kaasuttelua seuraavaan paikkaan.

Herkut odottavat.

Seuraava paikka oli sellainen pieni katukuppila, josta meitä on varoitettu. Isäntämme kuitenkin tunsi omistajat, joten oletin meidän olevan hyvissä käsissä. Kappas, mitkäs ne siinä, neljä uutta kaljaa meille. Musiikki huusi kuin viimeistä päivää ja musiikin seasta kuulin kuinka ”dj” kuuluttaa jo kolmatta kertaa paikalla olevan suomalaisia naisia. Kuinka enemmän sitä voikaan itsensä apinaksi tuntea. Vain eläintarhan kalterit puuttuivat. Matu ja Heini siirtyivät autoon istumaan ja odottamaan meitä muita. Isäntä veti viinaa, kuin pesusieni. Meidänkin eteemme vain pullot kerääntyivät ennen kuin edellinen oli juotu. Neljä niitä loppujen lopuksi tuli. Aloimme huolestua kaksikosta ja sanoimme kuskeille, että nyt on aika mennä kotiin. Oikeasti. Pääsimme kotiportille asti ja päätimme, ettemme todellakaan enää astuisi samaan autoon samana iltana, vaikka meitä mukaan kysyttäisiin jatkamaan. Tosiaan piti vain yhdessä paikkaa käydä yhdellä oluella. Mitä tähän enää voi sanoa... Sambia.

 

-Kierrätys on täällä täysin lapsen kengissä.
-Baarien ei tarvitse maksaa mitään alkoholi-/musiikkilupia.