Viimeinen viikko Sambiassa - mihin tämä aika katosi?

Jahha. Tuota noin. Siitä olisi nyt noin puoli vuotta, kun oon palannu Sambian lämmöstä Suomen kylmyyteen. Tämä viimeinen blogi piti kirjoittaa siinä noin viikko Suomessa olon jälkeen. Vähän näköjään jäi. Jotenkin on aluksi ahdistanut edes ajatella mitä kaikkea koko matkalla tapahtui. Ei siinä, että ystävät, perhe ja muut on kyselleet, että miten meni. Noh, siinähän se meni. Eikä ahdistanu vastata ollenkaan, mut tää kirjoittaminen olikin sitten ihan toinen juttu. Olen tämän kirjoittanut jo kesällä, mutta nettiin lisääminen on vain ollut bloggerin takutessa äärimmäisen työlästä ja sit se on välillä jäänyt unohduksiin. Nyt kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni, joten palataanpas viimeisen viikon alkuun………

Mun ja Jessican piti lähteä maahanmuuttovirastoon hoitamaan vielä hommia. Tarkoituksemme oli ottaa Foxdalelta bussi sinne, mutta kävi ilmi ettei sinne nyt niin vaan mennäkään bussilla. Asiaa kysyimme siis tästä ihmepostitoimistosta. Vieressä seisoi ei niin paikallisen näköinen ukko, joka lupasi kysyä taksikaveriltaan, mihin meidän pitäisi mennä. Kuski sanoi, että paikka on kaukana ja niin tämä epäpaikallinen herra ehdotti, et hypätkää kyytiin. Käydää hänen luona hakee parit paperit ja sitte me päästäisiin sinne minne halusimmekaan. Katsekontakti Jessican kanssa suoritettu ja niin istahdimme taksiin. Kyseessä oli kuitenkin ihan virallinen taksikuski ja se varmasti sai meidän luottamuksen kohdilleen. Oltiin me myös varmaan sen verran ruskeitakin, et huomasivat ettei aivan perusturisteja oltu.

Maahanmuuttovirasto

Päästiin mukavasti virastolle ja suoraan tiskille x ja y ja z. Aikamoista kartan piirtelyä oli se reissu taas ja huomasin kuinka molempien pollaa alkoi kiristämään. On se kumma miten nää ei osaa ja voi hoitaa täällä hommiaan!!
Tulkaa huomenna uudelleen – No ei muuten tulla.
Tulkaa ensi viikolla uudelleen – Ollaan muuten jo Suomessa.
Tulkaa perjantaina uudelleen – Haista kakka, kai me sit tullaan ja pilataan siinä meidän viimeisiä päiviä.
On se kumma miten voi kestää seitsemän lapuskan allekirjoittaminen. Okei, ehkä siihen kuulu vähän muutakin kun pelkkä allekirjoitus, mutta kuitenkin.

Lampsittii miltein ovet paukkuen ulos lähimpään bussiin, jolla matkattiin tutuksi tulleen bussihelvetin kautta meidän räätälimme luo. Kello alkoi olla jo sen verran, että melkein Suomityttöjen puntit tutisivat. Alueellehan ei ole suositeltua mennä, edelleenkään eikä varsinkaan auringonlaskun lähestyessä eikä ikinä sen jälkeen.

Tuttu sana muzungu kuului taas kovasti. Lapset hyppi riemusta lava-auton päällä ja hiekka pöllysi. Tästä kun taas selviäisin. Soiteltiin meidän räätälille, joka lupas lähettää jonkun hakemaan meitä. Ei vaan kuulu ja kello tikitti. Lopulta päätimme lähteä vaan kävelemään eteenpäin. Kyllä se täällä jossain oli. (Hiton hullut, sanoisin näin jälkeenpäin). Räätäliltä päästiin ehjin nahoin pois. Pöllyävällä ja pimeähköllä hiekkatiellä tuli jostain mieleeni Kallio sunnuntaiaamuna. Tosin siitäkin on aikaa, kun olen siellä asunut, niin tiedä sitten millaista siellä on nykyisin. Pääsimme takas asfaltille ja molemmat hurrasimme, jes me selvittiin elossa!

Tiistaina lähdin Heinin kanssa vielä viimeiselle kuvausrupeamalle keskustaan. Olimme ajoissa, tapaaminen oli siis aamukympiltä. Soitin meidän haastateltavalle, että me ollaan ajoissa ja hän lupasi olla paikalla 15min päästä eli 9.55. 10.15 aloin miettimään, että pitäisikö meidänkin lyödä vetoa milloin rouva suvaitsee saapua paikalle. Kokkola oli siis Luanshyassa lyöny vetoa, et monta tulee paikalle ja milloin pääsevät aloittaan teatterihommat. Ei kuitenkaan tehty niin ja mikäs siinä taas nauttiessa ilmaisesta vapaa-ajasta.

Virastotalon sisältä. Kalterit kaikkien työhuoneiden edes.

Noh rouva saapui 10.30 ja hoidettii homma pois alta. Siitä sitten mentiin seuraavaan paikkaan, kuvaukset sielläkin suit sait sukkelaan ja sitten päästiin lounaalle. Pitihän sitä nyt edes kerran kolmen kuukauden aikana käydä syömässä keskustassa. Jos en tietäis, ni en sanois sitä keskustaksi. Helsingin keskustakin on sentään keskusta tähän verrattuna ja tää on sentään miljoonakaupunki. Jossain on mennyt vikaan. Vieri vieressä virastoja, toimistoja ja tönöjä, muutama hassu kauppa, mutta ei sellaisia joihin olisi voinu mennä. Käsitykseni keskustasta mureni sille tielle.

Keskustaa.

Lounaskahvila.



Kotimatkan varrelta keskustan tuntumassa.

Mielpiteitä ilmaistaan sillanpieleen erittäin vahvasti.

Joka tapauksessa päivää oli vielä hyvin jäljellä ja päätimme mennä Kamwalaan, hitto tätä paikkaa kyllä tulee ikävä. Menin kiristämään mun lettejä, oli hämmentävää istua siinä kampaamon tuolissa, kun naiset alko ottaa musta kuvia. Ilmeisesti se on vaan niin ihmeellistä että valkonaama ottaa letit, eikä edes koko päätä! Ilmeisesti olen hullu akka. Lopulta päästiin lähtee pienen hintaväännön jälkeen kotiin, jossa tiedossa olisi sambialainen ateria.

Niinpä siis Tasker ja Diogo saapuivat meidän luokse eväineen ja alkoi oppitunti. Nshimaa halusin ehdottomasti oppia tekemään. Lisäksi meillä oli sitten delelemössöä eli okramössöä, sellaista perusvihreetä mössöä. Jälkimmäinen hyvää, ensimmäinen ei niinkään. Sitten oli lihakimpaleelta näyttävää kasvisboloniaa, jäätävän pahaa. Ylikypsää kanaa ja paprikaa, sentäs hyvää ja ai niin melkein unohdin perhosen toukkia. Ensin ne lillutettiin vedessä ja sitten paistettiin rapeiksi öljyssä. Kuvittelin homman, siis syömisen olevan helppo nakki tai siis toukka. Noh kuvat kertokoon puolestaan. Se siitä sapuskasta sitten.

Nshiman alkeiskurssilla.

Tasker ja sapuskat.

Toukkaherkkua.

Keskiviikkona kävin Jessican ja Veeran kanssa viimeistä kertaa Medialla. Tytöt haki työtodistuksen. Ja niin teinhän minä aamulla viimeisen kerran Falesille teet ja leivät sniff... Keskiviikosta ei sitten olekaan kuvina tai muistiona tarttunut enempää.

Kerta kiellon päälle. Vielä kerran Kamwalaan! Aloimme toisaalta olemaan jo niin kypsiä hiekkatiehen ja ajan säästämiseksi, jos siis päästäisi autolla, päätimme näytellä uupuneita ja kuumissaan olevia ja varsinkin suuressa hädässä olevia naisia, kun ohitsemme ajaa auto. Ja kuinkas ollakaan, sieltä se auto porhalsi. Niitä ei siis siinä hiekkatiellä nyt kuitenkaan kovin useasti käynyt.

Noh, tarviikos tytöt kyytiä. Noh, ei varsinaisesti mutta kiitos kovasti. Ja näin säästimme kallisarvoiset n.30 minuuttia torstaista, kun kyyditsijä heitti meidät Arcadesille. Maijun, Veeran ja Jessican kanssa hyppäsimme sattumalta samaan bussiin, mikä oli kerran ennenkin meidät sinne vienyt ennen vappua.

Viimeisiä tunnelmia bussissa.

Tiistain letitys oli ihan pyllystä ja niitä piti taas korjauttaa. Nyt tuli hyvää jälkeä. Kamwalan jälkeen lähdimme vielä viimeistä kertaa Levylle ja Manda Hilliin. Kun sitä ajatteli, että viimeisen kerran täällä ja tuolla, niin kyllä se Suomeen paluu alkoi tuntua aika todelliselta, eikä ajatusta yhtään helpottanut se, että tiesi kotona odottavan kaksi matkalaukkua, jotka pitäisi pakata.

Paikallinen Kamwalan kampaamo.

Lettimalleja kampaamossa.

Perjantaina paistoi aurinko, nyt oli viimeinen mahdollisuus nauttia siitä. Suomessa olisi jääkausi tähän verrattuna. Arskailun jälkeen kävin Jessican kanssa vielä viimeisen kerran East Parkissa sillä välin, kun osa oli maahanmuuttovirastolla hoitamassa hommia, mehän ei sinne enää siis mentäisi. Vaan kuinkas ollakaan, sinne vaaditaan kaikkia nythetivälittömästi. Kovan papatuksen jälkeen otimme taksin alle ja virastoon. Onneksi nuo taksimatkat ei ole kuin muutaman euron per naamataulu.

Meillä oli tarkoitus, että olisimme menneet käymään vielä meidän räätälin luona, mutta soitin sitten hänelle ja kerroin tilanteen, että sori. Nyt ei ehdi. Virastolla oli jäätävä säätö. Virastotädit mulkoili meitä ja me niitä. Alkoi meidän aika ja hermot käydä vähiin ja lopputulos oli se, että ensin huusi Matu ja sitten Heini. Tai no ei huutanut, mutta ilmaisevat mielipiteensä viraston toiminnasta hyvin kovaan ääneen. Melkein pieni naurahdus pääsi suustani. Melkein. Tilanne rauhoittui ja me SAATIIN meidän opiskeluluvat. Hyvä homma, eihän siinä mennyt kuin se kokonaiset kolme kuukautta…

Lopulta Iida, Matu ja Heini jatkoivat matkaa omille teilleen ja Cheela heitti meidät muut kotimatkallaan räätälin luo Ngombaan, nyt tuli sen alueen nimikin selvitettyä. Hiekkatien alkaessa Cheela tuumasi, että olette uskomattomia naisia, kun menette tuonne, ei paikallinen uskaltaisi. Tiedä sitten viittasiko viimeisellä lauseella itseensä. Niin sitä soviteltiin ja fiksailtiin meidän mekot ja hameet. Nyt tuli sielläkin käytyä viimeisen kerran.

Illalla vielä lupasin lähteä Jessican mukaan Kalundo marketille, öh jonkinlaiselle kujalle, jossa pieniä kuppiloita ainakin. Siellä olisi siis Median tyyppejä ja Jessica halusi heitä vielä nähdä ja saada takaisin lainaamansa puhelimen. Pari kaljaa siinä ja perjantai oli taputeltu. Nyt oli jäljellä enää yksi kokonainen päivä.

Vielä viimeinen katse Ngombaan.

Lauantai ja viimeinen kokonainen päivä. Heräsin siinä ennen auringonnousua, koska se piti saada vielä kuvattua. Kaunista, hämmentävää, mykistävää, hiljaista. Se oli matkan yksi hetkistä, joita ei niin vain kuvaillakkaan. Onhan sitä Sambiassa ennenkin nähty auringonnousua, mutta nyt kun sitä vain tuijotti hiljentyneenä, niin se olikin sit aivan eri juttu.

Siinä se aurinko sitten nousee viimeisenä kokonaisena päivänä.

Ja mitä sitten tapahtuikaan kello 10.00. Meidän isäntä lähtee viemään mua ja Heiniä katsomaan LEIJONIA! Mun Afrikkaunelma toteutui viimeisenä päivänä. Matkalla isäntä pyysi meiltä bensarahaa yhteensä 100 kwachaa eli sellasen 15€. Ei se nyt paha rasti ollu sitä maksaa puoliksi, mutta pointti oli se, että isäntä oli luvannu meidät tutustuttaa presidenttiin ja viedä meitä sinne ja tänne. Kysykää mitä vaan, niin mä hoidan, niin se meille aina sanoi. Puppuahan puolet sen puheista oli.

Matkalla katsomaan leijonia. Täällä aloitetaan työt jo nuorena.

Myös matkalta. Keskeneräisiä rakennuksia ja harvaa vehreyttä.

Mut nii ne jellonat. Okei, ei ne aivan villejä ollut vaan pelastettua ja sellaisia. Ensin nähtiin seepra ja se oli siinä 30 sentin päässä. Sitten oli samalla etäisyydellä pahkasiantapaiset olennot ja strutsi. Sit mä näin seuraavia otuksia: piikkisika, servaali, kameli, seepramangusti ja kaneja. Ja sitten LEIJONA ja jumankekka se oli ihan siinä lähellä. Satuin vahingossa näkemään, kun ne loikkas sellaselle loikoomatelineelle.

Voin kertoa, että siinä oli Miia hetken ihan hiljaista naista monttu auki ja suurin piirtein rapsuttaen kissojen kuninkaita, kun ne oli siinä puolen metrin päässä. Sit mä koskin Pumbaa! Jos joku ei tiedä kuka on Pumba, niin se on eräs kuuluisa pahkasika. Sit nähtii vielä aasi, hyeenakoiria, paviaani, marakatteja, krokotiilejä, korppikotka, riikinkukko ja muutama muu lintu. Siinä se kierros meni ja oli kenties aika mennä kotiin, mutta edessä olisi vielä leijonan syöttäminen ja minä ainakin halusin sen nähdä. Välillä tuntui, että minä olin eniten tohkeissani elukoista ja ei kai se väärin ole.

Piikkisika.

Seepramangusti.

Marakatti.

Kameli.

Pumba!!

Sitten ne leijonat... Uskokaa tai älkää, mutta kuvassa on kaksi naarasta.

Illan tullen Veera lähti ihanasti ja onneksi mun seuraksi niille raunioille, jossa mun oli tarkotus kuvata auringoslasku, koska siellä välillä liikkuu vähän arvaamatonta porukkaa, niin kuin tälläkin kertaa. Eikä asiaa auttaisi se, että auringonlaskun jälkeen valtaisi täysi pimeys. Se auringonlaskun hetki oli miltein yhtä maaginen kuin aamuinen auringonnousu. Ne ylimääräiset kaiffarit pilas koko homman. Vähän piti purra huulta, ihan vähän vaan.

Viimeinen auringonlasku.

Sitten mentiin takas kämpälle laittautumaan kiireen vilkkaan. Olihan viimeinen ilta, joten Miimu, Maamu, Veeza ja Gaga lähtivät Bob Marleyn muistokonserttiin.

Ilta meni lupsakasti ja ajateltiin et otetaan vaan nää parit, sillä kukaan meistä kolmesta seinäjokelaisesta ei halunnut olla huonossa kunnossa seuraan päivän lennoilla. Nää parit vaihtui loppupeleissä vähän useampaan, sillä Gaga tutustui siellä ”iskään”. Eli iskän tyttärellä oli sama nimi kun Jessican Sambianimi. Ja iskä sitten halus tajota parit lentävät kalat (Flying fish) tyttärelle ja sen kavereille.

Eikä sekään vielä riittänyt, vaan iskä halus ostaa meille vielä teemaan sopivat lätsät muistoksi. Ja kaikkein hämmentävintä tässä oli, että tyypillä ei ollut minkään sortin taka-ajatuksia ketään kohtaan! Ihan totta. Siinä sitä oltiin viimeistä iltaa viettämässä parhaiden kanssa. Olotila meni välillä aivan vuoristorataa. Hetken sitä kippisteltiin ja naurettiin vatsat kippurassa ja otettiin hassuja kuvia. Seuraavassa hetkessä tuijottelin taivaalle tippa linssissä, koska tajusin pian kaiken olevan ohi. Se oli kerrassaan hämmentävä ilta, enkä sitä osaa nyt tähän kuvailla sen enempää.

Maamu ja Miimu.

Miimu, Maamu, iskä ja Gaga. Huomatkaa meidän upeat lätsät.

Seinäjoki edustaa Sambiassa viimeisenä iltana.

Okei, kyllähän me ihan keikkaakin seurattiin. Milz oli kova esiintyjä.

Sunnuntai ja kotiinlähtö. Aamulla hetki piti keräillä itseään, että mitä on oikein tapahtunut, mihin on kadonnut kolme kuukautta. Päässä vaan tuuttasi. Viimeiset aamupalat naamaan ja viimeiset pakkaukset laukkuun. Olo oli aivan epätodellinen. Yritin jotain todella hienoa ja kolmen kuukauden kiteyttävää tekstiä kirjoittaa facebookiin, sain aikaiseksi kaksi riviä kunnes pääsi itku. Ajatus ei kulkenut enempää ja oli pakko vaan kirjoittaa sen hetkinen tunnetila. Ja tiesin, ettei se itku ainakaan helpottaisi, kun pitäisi mennä Falesille sanomaan heippa. Vapisevin käsin ja huulin pakkasin hänelle viimeiset sapuskani, mitä en syöny ja lähdin Maijun kanssa pyykinpesupaikalle tarkoituksena siis antaa ne sapuskat ja otattaa meistä kuva.

Fales ja minä pyykinpesupaikalla.

Ennen kuvauksia Fales kuitenkin sanoi, ettei vielä ja meni omaan pikku varastokopperoonsa. Hän tiesi, että tämä on osalle meistä viimeinen päivä ja Maijun kanssa vilkaisimme toisiamme, että ei kai se nyt perhana ole vähillä rahoillaan ostanu jotain pientä muistoksi, huh huh ei onneksi. Hän halusi vaihtaa päälleen kuivan ja puhtaan paidan ja toisen huivin päähänsä, vähän niin kuin pyhävaatteet. Ei olis tarvinnu. Kuvasta tuli yhtäkkiä 10 kuvaa. Ensimmäinen kuva on, et tässä kivasti seisotaan vierekkäin ja hymyillään. Viimeinen kuva onkin sit sellainen, et kovin rutistetaan toisiamme ja Miia vollottaa. Tosin Miia taisi vollottaa sitten jo heti sen ensimmäisen kuvan jälkeen. Myös Maijusta ja Falesista saatiin ihania kuvia. Ihanat ihmiset, joten miksi ei..

Ei mulla ole oikein siitä aamusta muuta muistikuvaa. Cheela ja Taskerin porukka meitä tuli viemään lentokentälle. Vollotin. Vielä viimeinen hali Falesille ja ei muuta ku autoon, Matulle ja Iidalle vielä heippa ja pärjäilkää pari päivää. Maiju siis lähti mukaan kentälle, kun halusi sanoa vasta siellä heippa.

Isäntäperheestä kukaan ei tullu sanomaa kiitos tai edes heippa, mikä kieltämättä hieman yllätti. Kaikki pysyivät piilossa sisätiloissa. Kai ne jokainen tiiraili omasta ikkunastaan milloin me lähdetään, että voi astua ulos talosta.

Tulomatkalla otin autossa tuulitukka-kuvan. Otin sit myös lähteissäni.

Automatkakin on vähän sumun peitossa, kai sitä tuli vaan katseltua maisemia viimeistä kertaa, kun tiesi, että tänne tuskin koskaan enää palaa. Kun päästiin kentälle niin heippakiitoshali vielä Cheelalle ja sit mentiin sisään koko jengin voimin. Hetken siinä ihmeteltiin ja muutama kuva vielä räpsittiin, sit oli meidän aika siirtyä turvatarkastukseen, jossa ajattelin et varmaan tulee ongelmia vähintään sen takia, että meillä oli kuvauskaluston vuoks ylimääräistä käsimatkatavaraa.

Noh Veeran passi pantattiin vähäks aikaa, sit pantattiin mun passi ja sitten vielä ihmeteltiin puomia ja kameran jalkaa. Onneksi kaikki kuitenkin selvisi ja päästiin matkaamaan kohti seuraavaa tiskiä. Siellä meistä otettiin webkameralla kuvakin. Jännittävää. Mentiin yläkertaan ja suoraa syömään aamupala nro.2. Hämmentävä olo oli edelleenkin. Sitten kävi kutsu nousta koneeseen vielä viimeinen vilaus ja kuvaus selän taakse. Sinne jäisi Sambia.

Viimeinen vilaus vielä selän taakse ennen koneeseen nousua.

Koneessa olo oli niin tyhjä, ettei itkettänytkään enää niin kauheasti. Nyt oli lähinnä ajatuksissa se, että vähän reipas 24 tunnin päästä mä olisin Suomen maankamaralla.

Jotenkin yks meidän lennoista oli taas vaihtunut kesken matkan. Se oli matkalipuissa eri lento, kun mitä varauslapuissa lukee. Kyllä me sitä mietittii, että kunhan nyt edes Ruotsiin päästään, niin sieltä pääsee vaikka laivalla sitten Suomeen. Noh lennot meni ihan mukavasti ja Ruotsiin päästiin ja muutaman tunnin odotus oli edessä. Minä ja Jessica paineltiin ensimmäisenä mäkkäriin Jessican pyynnöstä. Mutta eipä sitä kieltämään, että hyvältähän se maistui.

Mäkkärin jälkeen vaan lähinnä odotettiin, että päästään nousemaan koneeseen ja kohti Helsinkiä. Sitten tuli kuulutus: Matkustajat Miia Jalava, Veera Siimesmaa, Jessica Hakala ja Heini-Leena Antola, olkaa hyvät ja ottakaa yhteyttä porttiin 65. Veera ja Jessica olivat vessassa ja samalla mulla meni kylmät väreet. Jätin Heinin laukkuvahdiksi ja pinkaisin sen kymmenisen metriä portille kysymään missä ongelma. Ongelma oli se, ettei meidän laukkuja ollu kirjattu koneelle. (Oliskohan voinu olla sen vaihtuneen lennon syytä jollain lailla…)

Viimeinen lento ja sit oltaisiin takas Suomessa.

Ei muuta ku kaikkien laukkujen se sellainen tarkistuslappunen mikä laitetaan laukkuun ja toisen osan saa itselle, ni se portille, jotta tädit pystyi näpytellä koodit koneelle. Laukut olivat kuulemma alakerrassa. Ja eipä menny kauaa, kun Jessica bongas meidän laukut, joita vietiin koneeseen. Ilmeisesti meidän kaikkien kaikki laukut oli päässy ainakin Ruotsiin asti. Mieli alkoi huomattavasti keventyä. Päästiin Suomeen ja saatiin laukut nopeasti, heti ensimmäisten joukossa. Hieman pelotti astua ovista ihmisten ilmoille, kun ei ollut varma mitä sitä kohtaisi ja mitä sitä tuntisi.

Meidän laukut!

Sellainen oli sitten reissu. Nyt heitän muutamia tuntemuksia ja ajatuksia mitä koko tää aika mulle tässä nyt on Suomes olles aiheuttanut. Ne ei välttämättä ole missään loogisessa järjestyksessä, niin kuin ei ole minun ajatukseni päässäkään. Monet sanoo, että on suurempi kulttuurishokki tulla tuollaisen reissun jälkeen takaisin Suomeen ja aikalailla kyllä allekirjoitan sen. Mutta niin nyt jää kaksi pohdintaa ja faktaa ja tilalle tulee kasa uusia, jotka on kirjoitettu heti kesän aluksi:

Hitto täällä on kylmä. Se ensimmäinen haukku ruisleivästä, voi kuinka se oli hyvää ja melkein itkin, taas. Täällä on niin vihreetä joka puolella. Miten täällä on näin valoisaa, vaikka kello on 22.00. Sambias on tullu säkkipimee jo puol kuus. Täällä ei ole muureja, mähän nään ja jopa tiedän naapurini. Miks kukaan ei enää moikkaa mulle tai kysy mitä kuuluu? Ketään ei ylipäätää kiinnitä huomiota edes mun valkoisen ihoon tai edes siihen vähän ruskettuneeseen ihoon. Mä voin juoda vettä hanasta ja pestä hampaani ilman et tarvii pelätä jos vahingossa nielaisen raanavettä. Kunnon vessa, suihkusta ja lämpimästä vedestä puhumattakaan, ah. Oma perhe, kissa ja rakkaat ystävät, siitä on pieni ikuisuus ku ollaan nähty. Toisilta tulee kysymystulvaa, toisilta ei ja kissa murjottaa ensimmäisen yön, mutta ihana olla takas. Vihko johon kaikkien piti kirjoittaa, mutta sieltä löytyykin vain Jessican, Veeran ja Maijun tervehdykset, tippa tulee linssiin. Ei tarvii joka yö vääntäytyä malariaverkon suojiin ja miettiä niitä ihmisiä, joilla sitä mahdollisuutta ei ole. Mihin se vähäinenkin rusketus hävisi ihan parissa viikossa, mä oon taas melkein yhtä valkoinen ku lähtiessä reissuun helmikuussa. Mun kauppareissut on ihan älyttömän kalliita suurimmaks osaks. Pesukone, mikä tää on? Toimiva netti puhelimessa ja koneella, mitä tää on, eikä tarvi koko ajan ostaa lisää nettiaikaa. Ulos mennessä pitää kattoo mikä ilma ja paljonko on lämpöasteita. Miks osa näist ihmisist kävelee täällä ku naama norsun sillä? Mä en aio piiiitkään aikaan kuunella yhtäkään biisiä mitä siel tuli kuunneltua, hei kaveri kuuntele tää sambialainen biisi. Paikallisliikenne on jopa surkeempi ku Sambias. Kävin ottamas viimeisen hepatiittipistoksen, tähänkö mun reissu nyt päättyi? Tai ehkä se päättyi viimeisen malarianestolääkkeen ottamiseen. Tai ehkä se päättyy siihen, kun saadaan dokkari pihalle joskus tulevaisuudessa. Tai ehkä se päättyy siihen, kun viimein uskallan katsoa kaikki kuvat läpi ja muistella matkaan. Siihen tosin tuskin riittää yksi paketti nenäliinoja ja yksi viinipullo. Tai ehkä se ei lopu koskaan, olihan se kuitenkin sellainen muutos mun maailmassani.

Muzungu Miia Ntandiwe Jalava sanoo zikomo ja poistuu taka-alle. Toivottavasti vielä joskus pääsen takaisin Sambiaan.